XIV.
Lukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä tapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: "että hän oli alkanut tiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli linnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa tietä." Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan yleisesti häntä kutsuttiin "Näkiksi", sillä hän oli syntynyt Bödan kartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi, jota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan työn ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen rosvo.
Yhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme levollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka kolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli, johonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina otti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin varastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa ihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki astui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni; minä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.
"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore," sanoi hän. "Älä nyt siinä seiso ja tärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin mailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole muonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee saallistansa."
Vaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka vieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin sen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja hänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen peittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät niinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen karhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki, joka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi pistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella varrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me pidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.
"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.
"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme toistamme linnassa… Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."
"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"
"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä aivan tyystään… Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin pannukakon… Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen? Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä tarvitsemme."
"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.
"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa, on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika… Minä petin ne hyvin karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani, jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä… Ei ne ole vielä joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen vielä lämmitän, ennenkuin…"
"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."
"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän; "sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä… Sinun pitää tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni. Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni ja siltä ahneelta rovastilta."
Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.
"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut, ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne tarpeisiisi."
Minä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi sen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.
Nyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi häntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään me rauhaan.
Näkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja sanoi lempeämmällä äänellä:
"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan päällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa, vaikka hän aikanansa on joutunut harha teille… Voikaa hyvin, hyvät ihmiset."
"Kuules Thore." sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. "Nyt sinä taidat herättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä nousee sanomatoin elämä talossa, — ha, ha, ha."
Niin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka täyttä lentoa juoksi tiehensä.
Minä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän ajatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli paras totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.
Minä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka jäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa sanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini aukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän puki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen menemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla, ottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä sänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin kerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi kuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.
Katteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti tuli paikkaan.
Minä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa päälle kiiresti kuulusteltiin.
Heillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni taikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt pitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin. Vaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä. Nyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään kattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti. Viimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän kovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa itseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun vankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä ennen olin ollut linnassa.
"Se on helvetin hyvä," sanoi Pryhl, "vaikka asia olisi kuinka hyvään, sillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle."
Kaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun rakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni rattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska raamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän käski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä "Herra koettelee vaan, mutt'ei hän hylkää". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin kauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: "isä, isä". Se huuto oli likellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.
Minä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä kärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin syyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.
Enoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen vankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua kohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun viattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian pääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini, jollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi pääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.
"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä," sanoi enoni. Me saimme joka päivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt paikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta ihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis tulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien, astui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:
"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla kiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia vapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli joutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan."
Näkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä pääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.
Asian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli lautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen kasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli nyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja vaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma kamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:
"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono ihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla lapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?… Minä tahdon palkita rikokseni niin hyvin kuin voin… Tästälähin ei sinun tarvitse murehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos minä sitten elän taikka kuolen."
Minä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen tarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi kätensä ukon kaulaan ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala!"
Minä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä sillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan taivaallisella valolla.
* * * * *
Tähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka minä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä sitä kuulella.