XV.
Lautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli kaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen ihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan oli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa ainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin talon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin olisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen lennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä ollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan nyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja poika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.
Varmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos mahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että hän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan tapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan tullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä tähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä tapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä lähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään. Jokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä kuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.
Hänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin liikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi itsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi mennyt sydämmensä läpitse.
Jumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken saarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä tykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin pieni lapsi.
Tämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy hänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei hän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.
Hän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta tilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana päivänä Bödan kartanoon.
Rikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt kaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut köyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa asumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.
Mies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja puoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky ja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.
"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata täällä näin kehnosti olevan," sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.
Senjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren muuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi helposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi isännälle.
Kohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas
Jösse ajoi kotionsa Tammikylään.
Perheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella. Varmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa, mutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa. Tämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja Elinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen poikiensa ja — me toivomme — myös Jumalan kanssa.
"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi," sanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.