XVI.
Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa, ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.
Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta, sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet raskasta työtä.
"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä tottelemaan käskyä.
"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja muutamme Amerikaan."
"Sinä uskottelet," vastasi Elina.
"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin tärkeä."
Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:
"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa, kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."
"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia… Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita, mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."
"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen ja sanoi:
"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle… Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin paatuneina rosvoina."
Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:
"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore… Se olisi minun kuolemani että nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa… Mutta oletko sinä vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"
"Kaikki on Herran kädessä!… Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin täällä."
"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän pitää tekemän mitä taidamme… Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme missä hyvänsä… Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen nimessään."
"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."
Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:
"Se on raskasta ja surkeaa, vaan — meidän täytyy lapsiemme tähden."