XI.
Rouva Ronald oli sanonut herra de Limeraylle rakastavansa vaaraa, ja tosiaan leikitteli hän nyt jo neljättä viikkoa niinkuin lapsi miehen kaiholla, aisteilla ja turhamielisyydellä aavistamatta siitä johtuvaa vaaraa. Amerikkalainen kasvatus on sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa toinen kuin eurooppalainen; se suojelee naista vieläkin enemmän kuin hänen periaatteitaan tai säädyllisyyttään. Helena oli rankaisematta vallinnut ja kiduttanut ihailjoitansa: ei kukaan ollut mennyt pitemmälle kuin hän oli tahtonut. Kreivi Sant'Anna oli toista temperamenttia. Tämä platoninen keimailu, johon alistettiin, tuntui hänestä hänen miehisen sukupuoleni häväisyltä ja kiihdytti hänet hetkittäin suuttumuksen purkauksiin. Herra Beauchampin lähtö oli hänessä herättänyt suurta tyytyväisyyttä: hän oli arvannut tämän herran vihamielisyyden ja luullut sen olevan menestyksensä esteenä; nyt tunsi hän nuoren naisen olevan paremmin vallassaan.
Syyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurue
Luzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.
Vaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin fyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan Italian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt vuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi tehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka inhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren rasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia pikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa kodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia kolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi olla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat tulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä hehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa kylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen terveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia vastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului jo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän kiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi. Eivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt Helenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama aina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna vastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän itsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti kukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista, seuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:
— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai sähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.
Sant'Anna hykähti outoa kysymystä:
— Rakkausko ainetta!… toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.
— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata sähkömittarilla, jopa valokuvata…
Kuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten käsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin ällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti selittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.
— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. Kuten
Carmenista, niin minustakin:
Niin lempii kulkur-lapsonen, on hälle aivan oudot säännöt lain. Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain, mut jos mua lemmit, niin varo vain!
Ranskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi sallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että hän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän kiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren ei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää ihailijaksi — an admirer. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi Sant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta, joka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen tunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen rakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli saattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi Vergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi tätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin sangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä, hame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka kiihdytti hänen intohimoansa.
Markiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin hänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei, vaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään ystävänsä turhan ponnistelun.
— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan rouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti väännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta säädyllisyydestä?
— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!… Se ei ole oman itsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja pidättämisestä puolitiessä.
— Samantekevä!
— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään joku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut; se tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa sitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan talvikaudeksi…
— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä… peijakas, enhän aavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!… Mutta olkoon niinkin, luulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.
— Ehkä kyllä… mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa silmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan, niin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi italialainen synkän näköisenä.
Rohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin kahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta kaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta oveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi ainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin kunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin on nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori mies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua kahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta keinoja siihen päästäkseen.
Eräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja makuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden välillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän astui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan, että hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä varten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja toimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli keksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä hyväkseen.
Seuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan. Ilta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi nuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa ylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen päänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen keskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin mietiskellen.
— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?
— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.
— Matemaattisen?
— Ei, sielutieteellisen.
— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?
— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun paremmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.
— Minäkö?
— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja lahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.
— Ilman rakkautta!… minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle täydellisesti, minä vakuutan… Hän on uhkea olento — vastasi Helena, käyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole milloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.
— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti. Rupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan erikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia ilman heitä… Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.
Rouva Ronald alkoi nauraa.
— Jumalan kiitos, me emme tunne sitä niin kiusalliseksi… Muuten me emme elä yksinomaan miestä varten.
— Ette? Ja ketä varten te elätte?
— Perhettä, seuraa, ystäviämme varten. Ja sitten me voimme kehittää henkeämme, edistyä, työskennellä vertaistemme parantamiseksi.
Näin uudenaikaisen ohjelman kuullessaan Lelo typertyi, seisahtui äkkiä ja katsoi nuorta naista.
— Te laskette leikkiä.
— En vähääkään.
— Ja sekö teille riittää?
— Täydellisesti.
— Ettekä te kaipaa muuta, te?
— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!… vastasi rouva Ronald arvokkaasti.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä, jonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te ette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran tuntemaan… ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se, joka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.
Ensimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.
Lelo puri huultaan.
— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.
Rouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja muutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen ja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan istuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja ilmaisi hänen hermostumistaan.
Kello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin lähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua. Kävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän erästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen valkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja sammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen hetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi. Katseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä vuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja. Sitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole muuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä; mies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä, joiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa, tässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan mukaan oli tehnyt Eevassa.
Sant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena vielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa ensi aikoja. Niin… hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi onnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti… Tämä varmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut lukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti, mitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne, ihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä. Lapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän, Helena, ei tuntenut… Se oli jo sentään liikaa!
Tätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa, jonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti vaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä tykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän suojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin kylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin kuullakseen.
Yht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo intohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.
Säikähdys pidätti Helenan paikallaan.
— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti hillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien huomiota. — Poistukaa heti!
Tottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien polvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:
— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä varten minä sen olen kukittanut.
— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen käsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.
— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kautta kunniani!
— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!… te ette ole herrasmies!
— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin tullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.
Rouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.
Sant'Anna kalpeni suuttumuksesta.
— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän keimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä alkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te liehittelitte minua säälimättä… vaikka… minä rakastan teitä…
Helena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:
— Minä rakastan teitä!
Hänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa: Helenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen tahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:
— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet luotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt osoittanut niin että sen ymmärrän… Nyt menkää!
— Iäksikö?
— Toivottavasti!
Tämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti hänen hehkunsa kuin taian tenholla.
Hän ojentautui jäykän-suoraksi:
— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!
Hän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.
Helena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi kiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.
— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.
Sant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli uskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!…
Rouva Ronald punastui… Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon kukitettuun saliin! oli tuntenut halua!… mutta sentään saattanut vastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti itseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain helposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti mennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!… Hän näki jälleen nuoren miehen edessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat palasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus on ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista kohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä oli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta, ennen kokematonta, jotakin huikaisevaa… Ah! nyt hän ymmärsi. Se »jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi. Sillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat eivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä välähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve. Jumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa luvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut opetuksen, mutta oli myöskin antanut!
Tämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua levolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa, korvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui mieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.
Seuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui erääseen puutarhan kolkkaan lukemaan New York Heraldia. Mutta hänen oli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin. Hän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi esiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän, Helena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä… Tunnin kuluttua hän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi piti avattua kirjettä kädessään.
— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette menettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana sähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä on vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla tänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat tervehdyksensä.
— Ah!… sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle suinkin oli mahdollista.
Markiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä kirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen tunnustus.
— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti markiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut häntä palaamaan.
— Kuka Donna Vittoria on?
— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen, joka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina kuitenkin kaapaisee hänet takaisin… semmoinen takkiainen… niinkuin nuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat pysyväisiä.
— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne on mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun sitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.
— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!
Nuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.
Mennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että matka oli vain näennäinen.
Vastoin tahtoansa odotti hän kreiviä palaavaksi lähipäivinä. Sitten koetti hän todistella itselleen olevansa sangen tyytyväinen, että oli päässyt hänestä, mutta Ouchy tuntui kuitenkin äärettömän paljoa vähemmän miellyttävältä. Miksikä pitikin kreivin turmella viimeiset hetket yhdessäolosta, joka olisi ollut nuhteeton, jättänyt molemmin puolin niin mieluisan muiston! Ja Helena oli vihoissaan kreiville, joka oli riistänyt häneltä ihailunsa, kaikki herkulliset kohteliaisuutensa, niin rutosti katkaissut keimailun, josta hän, Helena, oli suuresti nauttinut.
Ylihuomenna saapuivat rouva ja neiti Carroll Karlsbadista. Kaikissa kirjeissään Doralle oli rouva Ronald puhunut roomalaisesta. Halu tulla tämän tuttavaksi oli tarttunut nuoreen neitoon; hän oli häikäilemättä kiiruhtanut äitinsä kylpyjen päättymistä.
— No vihdoinkin saan tutustua tuohon ihmeelliseen kreivi Sant' Annaan! — sanoi hän.
— Kreivi Sant' Annaanko? — vastasi Helena hermostuneesti naurahtaen — hän matkusti pois toissapäivänä.
— Ah! Se on sentään liikaa! — huudahti nuori tyttö pettyneenä. —
Matkusti pois! Mikä vahinko!