IX.
Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät. Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla, jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä; lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina pesiensä ympärillä.
Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.
André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä, ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:
— No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä
Tshibouklin aaveesta?
Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki, jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.
— Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin… Luulenpa, että tuo seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.
Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta… Se aika oli jo ohi, jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin pettyivät suuresti…
Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne, jos tahdotte." — Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille…