X.
Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana, paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti, rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli jo kiire… Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin", tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.
Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset. Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.
Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin: tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt, oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että hän oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.
Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua, saavuttaakseen sen?… Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa. Europasta se oli tullut, — samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko — tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.
Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan tyttärelle.
Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista, poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.
Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt, hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani, joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään hänet odotussaliin — tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen, nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.
Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.
Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé" tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän…
Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara kuume häntä ahdistanut.
Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen, lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja, tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin länsimaisten hallitsijain edessä — kolmas niistä oli täydellinen polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi. He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä, miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan, jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.) Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä ja lempeässä vaatimattomuudessa.
— Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar, siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan ihastuttavasti.
Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt — virvokkeita tarjoilevia orjattaria — astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa. Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen, jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein eristetyihimpiinkin.
Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi… Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.
— Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.
Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa… Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule suostumaan."
Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu "Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa hukassa — kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista kimakammalla äänellä:
— Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!…
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.
Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta, joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven tavoin.
Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille, nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan "Jumalan varjoksi."
Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään, ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.
Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä, sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja sanoi sydämellisesti:
— Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.
Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi, niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen harson.
Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.
"Tämä on alhaista ja nöyryyttävää — hän ajatteli itsekseen, — sillä tuo mies ei koskaan ole tuntenut uskollisuutta eikä hellyyttä, enkä minä häntä rakasta. Hän on siis auttamattomasti saastuttanut ja alentanut minut, kun vielä muistelen hänen syleilyään. Ja jos joskus vastedes elämäni polulla kohtaan toisen miehen, johon rakastun, ei minulla enää ole muuta jälellä kuin sieluni, jota kannattaa hänelle lahjoittaa; enkä koskaan anna hänelle muuta kuin sen, en koskaan…"