XI.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti André'lle:
Jos ensi torstaina on kaunis ilma, tahdotteko silloin tulla tapaamaan meitä Eyoubiin? Kello kahden vaiheilla saavumme veneellä ja soudamme maihin niiden portaiden kohdalla, jotka laskeutuvat alas vedenpintaan asti ja jotka ovat moskeijaan johtavan marmorilaattaisen puistokujan päässä. Lähellä olevasta pienestä kahvilasta voitte nähdä meidän astuvan maihin, ja tunnettehan uudet ystävänne, nuo kolme pientä mustaa aaveparkaa, jotka näitte joku päivä sitten? Koska kernaasti käytätte feziä, niin pankaa se päähänne, se vähentää yrityksen vaarallisuutta. Me menemme suoraa päätä moskeijaa kohti ja käymme sinne sisälle hetkeksi. Te odotatte meitä pihalla. Lähtekää, sitten astumaan, me seuraamme teitä. Te tunnette Eyoubin paremmin kuin me, hakekaa joku yksinäinen paikka — ehkä hautausmaan ylimmältä kohdalta — missä häiriintymättä voimme keskustella.
Torstaina olikin hyvin kaunis ilma, ja taivas kaareutui korkeana ja tummansinisenä. Oli äkkiä tullut lämmin sää pitkän talven jälkeen, ja Itämaan kaikki tuoksut, jotka olivat uinuneet kylmänä vuodenaikana, olivat kaikkialla jälleen heränneet vireille.
Oli vallan tarpeetonta kehottaa André'ta panemaan fezi päähänsä Eyoubissa käynnilleen, sillä kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan hän ei koskaan olisi tahtonut esiintyä toisin tässä kaupunginosassa, jossa ennen oli asunut. Hänen palattuansa Konstantinopoliin tämä oli ensi kerta kuin hän lähti sinne; astuessaan maihin veneestä ja laskiessaan jalkansa noille rautaportaille, jotka yhä olivat entisellään, hän liikutetuin mielin tunsi jälleen kaiken tässä erikoisessa, koskemattomassa maailman sopukassa. Pieni kahvila, joka oli sijoitettu lähelle vedenpintaa paaluille rakennettuun madonsyömään vanhaan puutaloon, ei ollut muuttunut hänen nuoruudestaan. Ollen Jean Renaudin seurassa, jolla niinikään oli fezi päässä ja joka oli saanut käskyn olla puhumatta, hän meni kahvilaan ja istuutui vanhana ikuiseen saliin, johon puhdas ilma ja lahden viileys vapaasti tuulahti sisälle; kehnoilla divaaneilla, jotka olivat päällystetyt vaalenneella pumpulikankaalla, loikoi päivänpaisteessa hyväilynhaluisia kissoja muutamien pitkiin kauhtanoihin ja turbaaneihin puettujen henkilöiden vieressä, jotka katselivat sinitaivasta. Kaikkialla vallitsi tuo liikkumattomuus, tuo välinpitämättömyys siitä, että aika kuluu, tuo lempeä ja alistuva viisaus, jota tapaa ainoastaan Islamin maissa, pyhien moskeijojen ja suurten hautausmaiden yksinäisillä alueilla.
André istuutui kattuuni-divaanille yhdessä tälle vaaralliselle seikkailulle lähteneen toverinsa kanssa, ja pian heidän nargile-piippujensa savu yhtyi uneksijain savuihin; nämä heidän tupakoivat naapurinsa olivat imameja, jotka olivat tervehtineet heitä turkkilaiseen tapaan, kun eivät voineet luulla heitä muukalaisiksi, ja André oli mielissään heidän erehdyksestään, joka oli edullinen hänen tuumilleen.
Vallan heidän silmiensä edessä oli pieni maallenousupaikka, johon odotetut epäilemättä pian olivat saapuvat. Järjestysmies, valkopartainen kunnon vanhus, otti tehtävänsä helpolta kannalta; sauvansa rautakoukulla hän auttoi harvoja aluksia laskemaan rantaan. Näki vedenpinnan himmeästi kimmeltävän tuolla suljetulla lahdella, missä ei ole luodetta ja vuosta ja joka lakkaamatta huuhtelee satavuotisia kiviportaita.
Kultaisen-Sarven pohjukka on kuin maailman äärillä, ei kukaan kulje siitä ohi mennäkseen toiseen paikkaan, siitä ei johda tie mihinkään. Jyrkillä rantatöyräillä ei liioin ole kauemmaksi kulkevia teitä; kaikki päättyy tähän, niin hyvin merenhaara kuin Konstantinopolin elämä ja liikenne; kaikki on täällä vanhaa ja autiota hedelmättömien kumpujen juurella, jotka ovat ruskeat kuin erämaa ja täynnä hautoja. Paitsi pientä paaluille rakennettua kahvilaa, jossa he istuivat odottamansa, oli siellä ainoastaan muutamia vinoiksi luhistuneita puutaloja ja vanha tanssivien dervishien luostari, sekä hautakiviä tässä autiossa yksinäisyydessä.
He pitivät tarkoin silmällä niitä kevyitä veneitä, jotka silloin tällöin laskivat rantaan ja jotka tulivat Stambulin puolelta tai Khassim-Pashasta, tuoden moskeijaan tai haudoille oikeauskoisia, tai tuon rauhallisen esikaupungin asukkaita. He näkivät kahden dervishin astuvan maihin, sitten tuli muutamia vallan mustia naishahmoja, jotka kuitenkin astuivat kumarassa ja hitaasti, ja lopuksi kaksi hurskasta ukkoa vihreät turbaanit päässä. Puulaessa heidän päidensä yläpuolella tanssi väreilevän vedenpinnan heijastama auringonkiilto kuin liikkuva silkkiverkko, joka kerta kun uusi vene samensi vesipeilin.
Viimein näkyi kaukaa jotain, mikä suuresti vivahti odotettuihin naisiin: veneestä erottautui vasten lahden kirkasta sineä kolme pientä varjokuvaa, jotka kaukaakin näyttivät solakoilta ja hienoilta.
Siinä saapuivat todella odotetut. He astuivat maihin ihan lähellä Andréta ja tunsivat hänet epäilemättä, huolimatta kolmikertaisista harsoistaan, sillä he kulkivat hitaasti eteenpäin valkeilla kivilaatoilla laskettua tietä pitkin moskeijalle. Molemmat miehet eivät luonnollisestikaan olleet tehneet pienintäkään liikettä ja he rohkenivat tuskin seurata heitä katseineen tuolle melkein alati autiolle, mutta pyhälle tielle, jonka molemmin puolin lukuisat vainajat nukkuivat iäistä untansa.
Melkoista myöhemmin André nousi vitkaan ja välinpitämättömän näköisenä ja kulki hitaasti, samoin kuin nuo naiset, eteenpäin vainajien leposijojen välitse johtavaa tietä. Nämä hauta-kioskit, jotka kohosivat molemmin puolin tietä, olivat osaksi pyöreitä valkoisia marmori-pyörykköjä, osaksi rivissä olevia rautaristikkojen sulkemia pylväskäytävän tapaisia rakennuksia.
Jos pysähtyi näiden kioskien eteen ja katsoi sisään ikkunoista, näki sisällä puolihämärässä joukon korkeita emirin-vihreitä ruumisalttareita, joita koristivat vanhanaikaiset koruompeleiset peitteet.
Ja pylväskäytävien rautaristikko-aitojen takana oli hautoja taivasalla, samanlaisia kuin kaikkialla näkee hämmästyttävän paljon; isoja, vielä komeita marmorisia hautapatsaita, joita on niin tiheässä, että ne ovat vallan kiinni toisissaan; ne ovat muodoltaan erinomaisen aistikkaita ja salaperäisten arabeskien ja kullattujen kaiverruskirjoitusten peittämiä, ja niitä ympäröi joka taholla rehottava vihannuus, heleät ruusut, metsäkukat ja pitkä ruoho. Kajahtavien kivilaattojen välisistä raoista ruoho niinikään pistää esiin, ja moskeijaa lähestyjä kulkee vihreänhohteisessa hämärässä, sillä puiden oksat muodostavat täällä holvin.
Saavuttuaan pyhään esikartanoon, André katseli ympärillään, olivatko he siellä. Mutta siellä ei vielä ollut ketään. Oli hyvin varjokasta holvien ja pihalla kasvavien satavuotisten plataanien alla; vanhoissa muureissa kiilsi siellä täällä fajanssilaattoja auringonsäteen heijastuksessa, joka pujoittelihe alas lehvien lomitse; maassa tepasteli lähistön kyyhkyjä ja haikaroita, jotka tunsivat olevansa turvissa tässä rauhallisessa paikassa, missä ihmiset eivät ajatelleet muuta kuin rukoilemista. Nyt kohosi viimein raskas verho, joka peitti pyhätön oven, ja nuo kolme pientä mustaa haamua astuivat ulos.
"Lähtekää sitten astumaan" — näin oli "Zahidé" kirjoittanut. André asettui siis etunenään ja läksi hiukan epäröivin askelin hiljaisille, synkille poluille, joiden molemmin puolin yhä kohosi rautaristikko-aitausten sulkemia pylväskäytäviä, sisällä häämöittävine hautakiviryhmineen, ja hän saapui vaatimattomampaan, vanhempaan ja huonommin hoidettuun osaan kalmistoa, missä haudat ovat kuin raivaamattomassa korvessa.
Hän oli nyt tullut kummun juurelle ja alkoi heti nousta sen rinnettä ylös.
Nuo kolme pientä haamua seurasivat häntä noin parinkymmenen askeleen päässä, ja vielä paljon kauempaa seurasi Jean Renaud, joka oli saanut toimekseen olla tähystäjänä ja tarvittaessa antaa hälyytysmerkki.
He nousivat yhä korkeammalle, silti poistumatta niiden äärettömän laajojen hautausmaiden alueelta, jotka peittävät kaikki Eyoubin ylängöt. Ja vähitellen levisi heidän eteensä näky Tuhannesta yhdestä yöstä; mikäli he kohosivat korkeammalle, alkoi paksujen oksakimppujen lomitse vähitellen yhä selvemmin näkyä etäisyydessä häämöittävä Konstantinopoli. Täällä ei enää ollut sellaista lehtoa, kuin alhaalla pyhätön ympärillä, ei pensaiden ja kasvien sekoitusta. Ylhäällä kukkulan huipulla ruoho oli lyhyt, ja lukemattomien hautapatsaiden välissä kohosi ainoastaan jättiläismäisiä sypressejä, jotka sallivat tuulahduksien vapaasti liikkua ja laajoihin näköaloihin.
Nyt he olivat saapuneet ylimmälle huipulle keskellä tätä rauhallista yksinäisyyttä; André pysähtyi, ja nuo kolme solakkaa kasvotonta olentoa ympäröivät hänet.
— Luulitteko vielä näkevänne meidät? he kysyivät melkein yhtä haavaa, pehmeine sulavine äänineen ja ojensivat hänelle kätensä.
Tähän André vastasi hiukan alakuloisena: — Enhän tietänyt, vieläkö te palaisitte.
— No niin! tässä he taas ovat, nuo kolme etsivää sielua, jotka ovat valmiit mihin uskaliaaseen tekoon tahansa… Mutta minne viettekään meidät?
— Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi löytää… En näe ketään ihmistä lähistössä… Sitäpaitsi on minulla fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa…
— Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.
Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.
Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta, ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.
— Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi lopulta.
— Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti "Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen kotiutunut… Mekin pidämme siitä… ja mekin kerran olemme tuntevat itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme levätä täällä.
Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista, että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta; jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin pieni lamppu heille, samoin kuin muille… Oi, yhä vaan tuo salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa…
He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.
Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna, lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä; Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.
Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen. Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.
Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.
— Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme, sotkeudutteko.
Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil", "Ikbal".
— Mainiosti!… Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?
— Sitäpä aavistinkin… Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän kesken sanoen, on orjattaren nimi.
— Néchédil, niin, sehän on totta… Olettepa te viisas!
Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan…
Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat, jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.
— Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan niin hienoja naisia kuin luulin.
Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä ja hienoihin silkkisukkiinsa… Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan vapaata…
— No, sanoi yksi heistä, ettekö viime kohtaamisemme jälkeen koettanut tiedustella, olemmeko todella ne, joiksi itseämme sanoimme?
— Ikäänkuin olisi niin helppo tiedustella!… Sitäpaitsi se on minulle vallan yhdentekevää!… Minulla on kolme viehättävää ystävätärtä, ja se tieto riittää minulle täydellisesti…
— Mutta nyt, sanoi "Néchédil", voimme hyvin sanoa hänelle, kutka olemme… Onhan meillä luottamusta häneen.
— Kernaammin näen, että ette sitä tee, huomautti André.
— Olkoon se meistä kaukana, sanoi "Ikbal"… Viehätyksemme hänen silmissään on tuo pieni salaperäisyytemme… Tunnustakaa, herra Lhéry, että jos emme olisi verhottuja turkkilaisnaisia, ellei joka kohtaamisessamme henkemme olisi alttiina — ja ehkä teidänkin henkenne — sanoisitte:
— "Mitähän he oikeastaan tahtovat minusta, nuo kolme pientä hupakkoa?"
— Ettekä enää tulisi meitä tapaamaan.
— Niin en suinkaan tekisi.
— Varmasti niin tekisitte… Seikkailun outous ja vaarallisuus yksinomaan teidät kiehtoo, se on varma!
— Ei, sanon… ei enää!
— Olkoon niin, älkäämme pohtiko tätä kysymystä, sanoi ratkaisevasti "Zahidé", joka hetken aikaa oli ollut vallan ääneti, jättäkäämme tämä kiista ratkaisematta, se on kaikkein parasta… Mutta vaikka emme ilmaisekaan teille perheolojamme, herra Lhéry, sallikaa meidän mainita teille oikeat nimemme; vaikka emme haihdutakaan salaperäisyyttämme, minusta tuntuu kuin meistä siten tulisi paremmat ystävät…
— Sen tahdon hyvin mielelläni, vastasi André, luulenpa melkein, että olisin pyytänyt sitä teiltä… Lainanimet ovat kuin erottava seinä…
Siis "Néchédilin" nimi on Zeyneb; senniminen oli viisas nainen, joka muinoin opetti teologiaa Bagdadissa; ja se nimi sopii hänelle erinomaisen hyvin.
"Ikbalin" nimi on Mélek [Mélek merkitsee enkeliä], kuinka uskaltaa kantaa sellaista nimeä, kun on moinen hulivili?… Mitä minuun, "Zahidéhen" tulee, on nimeni Djénane [Djénane merkitsee suuresti rakastettua], ja jos kerran saatte kuulla tarinani, huomaatte mikä iva tuossa nimessä piilee… Kas niin, toistakaa nyt: Zeyneb, Mélek, Djénane…
— Se on turhaa, en niitä unhota. Mutta kun olette sanoneet minulle niin paljon, tahdon tietää vielä yhden seikan, joka on hyvin tärkeä: kun teitä puhuttelee, pitääkö sanoa rouva, vai…?
— Älkää sanoko mitään muuta kuin Zeyneb, Mélek ja Djénane.
— Mutta kuitenkin…
— Se oudostuttaa teitä… Niin olemmehan pikku raakalaisia… No niin, jos välttämättömästi tahdotte, niin on kai meitä puhuteltava arvonimellä rouva, kaikkia kolmea, valitettavasti… Mutta onhan meidän suhteemme jo ennestään niin vieras kaikille virallisille kaavoille!… Vähän enemmän tai vähemmän ei merkitse mitään. Ja sitäpaitsi tiedätte olevan epävarmaa, onko ystävyytemme näkevä huomispäivää: niin kauhea vaara uhkaa kohtaamisiamme, että kun hetken kuluttua eroamme, emme tiedä näemmekö toisiamme enää koskaan. Miksi emme siis tämän lyhyen hetken kuluessa, joka kenties ei koskaan toistu elämässämme, voi kuvitella olevamme uskottuja ystävättäriänne?
Vaikka tämä puhe olikin omituinen, oli se kuitenkin lausuttu vallan rehellisesti, avomielisestä ja luontevasti, tunkien sielusta sieluun.
André muisti silloin kuinka vaarallisessa tilassa he olivat, minkä hetkeksi oli unhottanut, niin rauhallisen ja turvallisen vaikutuksen teki tämä ihana paikka, niin suloinen oli kevätpäivä. Nyt hän muisti heidän rohkeutensa tulla tänne, heidän epätoivoisan uskaliaisuutensa, eikä hän siis hymyillyt tuolle pyynnölle, vaan oivalsi miten paljon tuskaa ja liikuttavaa tunnetta siinä piili.
— Puhuttelen teitä niin kuin tahdotte, hän vastasi, ja kiitän teitä…
Ja te puolestanne voitte jättää pois arvonimen herra, eikö totta?
— Oh… miten siis puhuttelemme teitä?
— Hyvä Jumala, en oikein tiedä. En näe muuta mahdollisuutta kuin että sanotte minua André'ksi.
Silloin sanoi Mélek, joka oli lapsellisin kaikista kolmesta:
— Mitä tulee Djéaneen, ei tämä tapahdu hänelle ensi kertaa, nähkääs!…
— Pikku Mélek, minä pyydän!…
— Ei, anna minun kertoa se hänelle… Ette voi kuvitella, kuinka jo aikaisemmin ajatuksissamme olemme seurustelleet teidän kanssanne, varsinkin Djénane! Ja ennen, kun hän oli nuori tyttö, hän kirjoitti päiväkirjaansa teille osoitettujen kirjeiden muodossa, ja silloin hän koko ajan puhutteli teitä André'ksi.
— Hän on kauhea lapsi herra Lhéry, hän liioittelee suuresti, sen voin vakuuttaa…
— Entä valokuva! virkahti Mélek, äkkiä vaihtaen puheenainetta.
— Mikä valokuva? kysyi André.
— Te Djénanen rinnalla. Hän nähkääs halusi saada sen, kun luuli sitä saavuttamattomaksi… Ottakaamme heti tuo valokuva, tällainen tilaisuus ei ehkä koskaan enää tarjoudu… Asetu hänen viereensä, Djénane.
Raukean sulavasti ja sopusuhtaisen notkeana Djénane nousi ja lähestyi.
— Tiedättekö, minkä näköinen olette? kysyi häneltä André. — Elegialta te näytätte tuossa ohuessa ja laahustelevassa puvussanne ja seisoen pää kumarassa hautojen keskellä.
Djénanen äänessäkin oli jotain elegistä, niin pian kuin hän sanoi jotakin, mikä oli hiukan alakuloista; sen sävy oli musikaalinen, äärettömän lempeä, ja kuitenkin kuin särkynyt ja etäinen.
Mutta tämä pieni elävä elegia saattoi äkkiä käydä hyvin iloiseksi ja leikkisäksi ja tehdä perin hauskoja huomautuksia; sai sen käsityksen, että hän saattoi esiintyä lapsellisesti ja nauraa hillittömästi.
Hän asettui kovin vakavana Andrén viereen, ollenkaan aikomatta nostaa harsojaan.
— Aiotteko edelleen olla tuollainen, aivan musta ja vailla kasvoja?
— Se on selvä. Varjokuva. Sieluilla ei tarvitse olla kasvoja, nähkääs…
Ja ankarasti muhamettilaisen tsharshafinsa alta Mélek otti esiin pienen valokuvauskoneen viimeistä mallia, asetteli sitä heihin päin ja: niks! ensimäinen kuva, naks, toinen kuva…
He eivät aavistaneet, että näistä himmeistä pienistä kuvista, jotka oli otettu pilalla ja sellaisessa paikassa ja sellaisena hetkenä, ja joita kirkasti auringonpaiste ja kevättunnelma, tulevaisuudessa odottamattomien tapausten johdosta voisi tulla heille kalliita ja surullisia muistoja.
Mélek aikoi juuri varmuuden vuoksi ottaa yhden levyn lisää, kun he näkivät ison viiksiparin punaisen päähineen alta pistävän esiin vallan lähellä heitä hautojen takaa: ohikulkija, joka ihmetteli, kuullessaan puhuttavan outoa kieltä ja nähdessään turkkilaisten ottavan valokuvia pyhällä hautausmaalla.
Hän meni kuitenkin tiehensä mitään tekemättä, mutta hänen ilmeensä näytti sanovan: Odottakaapa; minä palaan; tästä asiasta on saatava selvä…
Samoin kuin ensi kerralla päättyi heidän kohtaamisensa nytkin noiden pienten sievien haamujen hillittömään pakoon. Ja tämä tapahtui hyvään aikaan, sillä kummun juurella pani mies toimeen väenkokouksen.
Tuntia myöhemmin, kun André ja hänen ystävänsä matkan päästä tarkkaamalla olivat saaneet varmuuden siitä, että nuo kolme pientä turkkilaisnaista kiertoteitse ja vastuksia kohtaamatta olivat päässeet eräille Kultaisen-Sarven rantaportaille, he itse astuivat veneeseen toisilta portailta ja poistuivat Eyoubista.
Nyt molemmat ystävykset olivat levolliset ja turvissa siinä kapeassa veneessä, jossa turkkilaiseen tapaan kulkivat melkein loikovassa asennossa, ja he palasivat soutaen lahtea pitkin, joka on vallan jättiläiskaupungin ympäröimä; paraikaa vallitsi se hetki, jona satumainen iltanäytelmä oli komeimmillaan. Venemies souti heitä pitkin Stambulin rantaa siinä taajassa varjossa, jota lukemattomat talot ja moskeijat monena vuosisatana auringonlaskun aikana ovat luonee; tämän alati seisovan ja tyynen veden pintaan. Heidän yläpuolellaan alkoi Stambul tummeta ja sulautua yhteen, ja nyt, kuten aina iltaisin, erosivat mahtavat kupukatot veripunaisesta iltaruskosta; Stambul oli jälleen muistojen painama hallitsija, valtaava kuin menneinä suurvallan aikoinaan, ja katsellessa sen kaunista kirkasta pintaa, aavisti että sen pohjalla piili kasaantuneina ruumiita ja jätteitä kahdelta loistavalta kulttuurikaudelta.
Stambul oli pimennossa, mutta sitävastoin porrasmaisesti kohoavat kaupunginosat Khassim-Pasha, Tershané ja Galata näyttivät hehkuvan kuin olisivat olleet liekkien vallassa, jopa jokapäiväinen Pera, joka kohosi ylinnä kuparinvärisessä valaistuksessa, puolestaan täydensi tämän päivän ihmeellistä päättymistä. Tuskin on maailmassa yhtään toista kaupunkia, joka etäisyyksien ja edullisten valaistuksien avulla äkkiä aikaansaisi niin suurta ja ihanaa näkyä.
André Lhéry oli ennen melkein joka päivä tehnyt nämä veneretket pitkin rantoja Stambulin varjoissa, siihen aikaan, jolloin hän asui Kultaisen-Sarven pohjukassa. Tuona hetkenä hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen; siitä kuluneet kaksikymmentä vuotta vallan häipyivät tietoisuudesta. Hänen mieleensä muistuivat ihan mitättömät seikat, vaikka yksityiskohdat olivatkin unhottuneet. Hänen oli vaikea uskoa, että, jos olisi palannut Eyoubiin, ei olisi kohdannut vanhalla paikallaan piilossa olevaa taloaan ja muinoin tuntemiaan kasvoja. Ja voimatta selittää syytä, hän ajatuksissaan yhdisti yksinkertaisen pikku tsherkessiläisnaisen, joka lepäsi kumoonkaatuneen hautakivensä alla, tuohon Djénaneen, joka niin äsken oli ilmaantunut hänen elämäänsä. Hänen sisällään liikkui tuo melkein herjaava tunne, että jälkimäinen oli edellisen jatko, mutta tänä tenhoavana hetkenä, kun kaikki uhkui mielihyvää ja kauneutta, ihastusta ja unhotusta, hänellä ei tuntenut tunnonvaivoja siitä, että hiukan sekoitti heitä toisiinsa.
Mitä he hänestä tahtoivatkaan, nuo kolme uudenaikaista turkkilaisnaista? Miten olikaan päättyvä tämä leikki, joka häntä viehätti, mutta joka oli täynnä vaaroja? Nuo naiset eivät olleet sanoneet melkein mitään muuta kuin lapsellisia ja vähäpätöisiä seikkoja, mutta André oli jo kiintynyt heihin, ainakin herttaisen myötätuntoisuuden sitein… Tämän vaikuttivat kenties heidän äänensä: etenkin Djénanen, jonka kaiku tuntui tulevan jostakin muualta, ehkä menneiltä ajoilta, ja joka, hän ei oikein tietänyt kuinka, erosi tavallisista maallisista äänistä.
He kulkivat yhä edelleen veneessään, ojentautuneina pitkäkseen vallan kuin vedenpinnalle — niin lähellä sitä on matkustaja näissä veneissä, joilla on ylen matalat laidat. He olivat soutaneet Solimanin moskeijan ohi, joka kohoaa ylinnä Stambulin huippukohdalla, missä se jättiläispuineen hallitsee kaikkia muita. He olivat kulkeneet ohi siitä Kultaisen-Sarven osasta, missä vanhanaikuisia purjeveneitä aina on ankkurissa tiheään sullottuna joukkona: siinä oli maalaustöherryksin koristettuja korkeita kölejä, solakkojen mastojen tiheä metsä, joiden latvoissa liehuivat Islamin punaiset puolikuu-liput. Heidän edessään alkoi lahti vähitellen laajentua Bosporin ja Marmarameren väljemmiksi vesiksi, missä näki lukemattomia matkustajalaivoja, jotka etäältä näyttivät paljoa kauniimmilta kuin mitä todella olivat.
Ja nyt ilmaantui heidän eteensä aasialainen rannikko kaikessa loistossaan. Vielä yksi kaupunki lisää hohti siellä kaukana. Nuo äkkiä esiin sukeltaneet minareetit ja kupukatot olivat korallinpunaiset. Skutari näytti nyt, kuten muinakin iltoina siltä, kuin tulipalo olisi riehunut sen vanhoissa aasialaisissa kortteleissa: sen lukemattomat pienet turkkilaiset ikkunat heijastivat kaikki laskevan auringon viimeisiä leimuavia säteitä, ja ellei olisi tietänyt, että tämä oli tavallinen harhanäky, olisi luullut kaikkien noiden talojen sisältä olevan liekkien vallassa.