II.
Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä, niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen tottuneet.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli erikoisasemassa.
Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän, joka odotti tätä joukkoa.
Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun olisivat kidutettaviksi menneet.
Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat. Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa, ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.
Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä moista kauhua?…
Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki, että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin valittu miehistö.
Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle, paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten nauhoille.
Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa, Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen kärkeen, uuteen kotiinsa.
"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.
Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten; uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne, viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.
Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista, jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. — Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. — Gaud hymyili hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli hänen omaansa.
Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he puhelivat niistä, saadakseen puhella.
Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.
— Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta, ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; — sehän on tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät kauvemmin kirkkaina…
… He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin. Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on, jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat, mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja tärkeiltä.
Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.
Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen haamua merellä, etenevää Yanniaan. — Se oli hän tuo tumma miehen muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, — se kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet…
Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa, ikäänkun manetin vetämänä.
Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine" näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.
Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon, purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.
Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.
Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen. Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.
Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin, Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista, kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.