KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Sutšarita tiesi Goran varmaan tulevan ja oli varhaisesta aamusta alkaen tuntenut itsensä levottomaksi. Vierailun ennakolta herättämään iloon liittyi pelkoakin, sillä hänet sai rauhattomaksi jo lapsuudessa juurtuneiden tapojen ja tottumusten ja Goran hänelle suositteleman uuden elämän välinen alinomainen ristiriita.
Niinpä hän oli edellisenä päivänä, Goran kumartaessa tädin huoneessa olevaa jumalankuvaa, tuntenut saavansa kuin iskun. Hän ei kyennyt tyynnyttämään itseänsä sanomalla: »Mitäpä siitä, vaikka Gora palveleekin jumalankuvia? Mitäpä siitä, jos se on hänen uskonsa?»
Huomatessaan Goran käytöksessä jotakin sellaista, mikä oli ristiriidassa hänen omaan elämäänsä juurtuneen uskonnollisen vakaumuksen kanssa, Sutšarita vapisi pelosta. Eikö Jumala tosiaankaan aikonut suoda hänelle ollenkaan lepoa?
Tänään Harimohini vei jälleen Goran siihen huoneeseen, jossa jumalankuva oli, osoittaakseen hyvää esimerkkiä uudenaikaisista aatteistaan ylpeilevälle Sutšaritalle, ja Gora kumarsi kuvaa tänäänkin.
Vietyään Goran alakerrassa sijaitsevaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita kysyi häneltä: »Uskotteko tuohon jumalankuvaan?»
»Uskonpa tietenkin!» vastasi Gora hieman luonnottoman voimallisesti. Sutšarita ei virkkanut mitään kuullessaan tuon vastauksen, vaan istui paikallaan pää painuksissa.
Goraa säpsähdytti hänen nöyrä ja äänetön tuskansa, ja hän virkkoi kohta: »Kuulkaahan, minä kerron teille totuuden. En voi tarkoin sanoa, uskonko jumalankuviin vai en, mutta minä kunnioitan omassa maassani vallitsevaa uskoa. Se palvonta, jonka koko maa on kehitellyt vuosisatojen kuluessa, on nähdäkseni kunnioitusta ansaitseva asia. Minä en voi milloinkaan suhtautua siihen katkerasti, kuten kristityt lähetyssaarnaajat.»
Sutšarita silmäili mietteissään Goran kasvoja hänen jatkaessaan: »Minä tiedän, että teidän on varsin vaikea täydellisesti ymmärtää, mitä tarkoitan, sillä te olette menettänyt kyvyn nähdä kirkkaasti kaikkia näitä asioita, ollessanne pitkät ajat erään lahkokunnan jäsenenä. Nähdessänne jumalankuvan tätinne huoneessa te näette pelkkää kiveä, mutta minä näen tätinne hellän sydämen, joka on täynnä hartautta. Kun sen näen, niin kuinka voisinkaan vihastua tai tuntea ylenkatsetta? Luuletteko, että sydämen jumaluus on pelkkä paatinen jumaluus?»
»Riittääkö harras palvonta sinänsä?» kysyi Sutšarita. »Eikö tule ottaa huomioon myöskin palvonnan esine?»
»Toisin sanoen», huudahti Gora sangen kiihtyneenä, »te ajattelette, että on erehdys palvella rajoitettua oliota jumalana. Mutta ovatko rajat ehdottomasti määrättävissä ajan ja paikan näkökannalta? Kun te jotakin pyhien kirjojen kohtaa muistellessanne tunnette syvää hartautta, niin ette suinkaan ajattelekaan määritellä lausuman suuruutta mittaamalla sen sivun laajuutta, johon se on painettu ja laskemalla niiden kirjainten lukumäärää, joista teksti on kokoonpantu. Aatteen rajaton olemus on paljon suurempi asia kuin sen ulottuvaisuus avaruudessa! Tuo pieni jumalankuva on tädillenne paljon rajattomampi kuin ääretön taivas, jossa liikkuvat aurinko, kuu ja tähdet. Te nimitätte rajattomaksi sellaista, minkä ulottuvaisuudet ovat rajattomat, joten teidän täytyy sulkea silmänne sitä kuvitellessanne. En tiedä, onko teillä tästä hyötyä vai ei, mutta sydämen äärettömyys voidaan nähdä avoimin silmin niinkin pienessä esineessä kuin on jumalankuva. Ellei olisi niin laita, kuinka olisikaan tätinne turvautunut siihen niin kiinteästi, kun hänen koko elämänsä onni oli tuhoutunut? Olisiko hänen sydämensä autiutta kyennyt täyttämään pienoinen kivi, jos se olisi ollut pelkkä lelu? Ihmissydämen tyhjyyttä ei voi täyttää mikään muu kuin rajaton tunne.»
Sutšarita ei kyennyt vastaamaan noihin syvällisiin väitteisiin, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta tunnustaa ne oikeiksi. Hän vain kärsi vaieten keksimättä mitään keinoa asian auttamiseksi.
Väittelyn kestäessä Gora ei yleensä tuntenut vähintäkään vastustajaan kohdistuvaa sääliä, vaan pikemmin ilkeätä julmuutta kuten petoeläin. Mutta nyt, havaitessaan Sutšaritan, kuten näytti, sanaakaan virkkamatta tunnustavan häviönsä, Gora tunsi mielensä tummuvan ja jatkoi leppoisampaan sävyyn: »Minä en tahdo mitenkään moittia uskonnollisia vakaumuksianne. Haluan vain sanoa, että se, mitä te soimaten nimitätte epäjumalaksi, on olio, jota ette voi käsittää ainoastaan silmienne avulla. Ne, jotka katselevat sitä tyynin mielin, joiden sydän löytää siitä tyydytyksensä ja mieli leponsa, yksin tietävät, onko tämä kuva kuolevainen vai kuolematon, rajoitettu vai rajaton. Minä vakuutan teille, ettei yksikään kansamme jäsen palvoessaan tarjoa uhriansa millekään rajoitetulle — heidän palvontansa riemuna on, että he näkevät rajojen häipyvän olemattomiin rajallisessa.»
»Mutta jokainen ei ole harras palvoja», huomautti Sutšarita.
»Mitäpä huoliikaan hurskas siitä, mitä toiset palvovat?» huudahti Gora. »Mitä tekevätkään Brahma Samadžissa ne, jotka eivät ole aito palvojia? Heidän koko hurskautensa häipyy pohjattomaan tyhjyyteen. Ja vielä pahempaakin, vielä kauheampaakin kuin tyhjyys on se, että heidän jumalanansa on puoluehenki, pappinansa heidän ylpeytensä! Ettekö ole milloinkaan nähnyt tuota verenhimoista jumalaa palveltavan Samadžinne keskuudessa?»
»Sanotteko omasta kokemuksestanne, mitä uskonnosta sanotte?» tiedusteli
Sutšarita vastaamatta Goran kysymykseen.
»Toisin sanoen», nauroi Gora, »tahdotte tietää, olenko milloinkaan kaivannut Jumalaa vai enkö. En, pelkään tosiaankin, etteivät taipumukseni ole suuntautuneet sille taholle.»
Noiden sanojen tarkoituksena ei ollut Sutšaritan miellyttäminen, mutta Sutšarita ei kuitenkaan voinut olla helpotuksesta huokaamatta. Hänestä tuntui tavallaan lohduttavalta ajatella, ettei Goralla ollut oikeutta esiintyä arvovaltaisesti puhuessaan näistä asioista.
»Minä en voi väittää kykeneväni opettamaan mitään uskonnosta», jatkoi Gora, »mutta minusta on aina sietämätöntä, jos te nauratte niille muodoille, joissa kansani hartaus esiintyy. Te pidätte tämän maan asukkaita houkkioina ja kuvainkumartajina, mutta minun tekee mieleni sanoa heidän kaikkien kuullen: 'Ei, te ette ole houkkioita, te ette ole kuvainkumartajia, te olette viisaita, olette oikeita palvojia.' Osoittamalla kunnioitustani minä tahdon herättää maani sielun tajuamaan, että uskonnollisissa periaatteissamme on suuruutta ja palvontamenoissamme syvällisyyttä. Minä tahdon saada heidät ylpeilemään siitä, minkä he omistavat. En suvaitse heitä nöyryytettävän enkä salli heidän käydä sokeiksi heissä itsessään piilevälle totuudelle tai osoittaa itseensä kohdistuvaa ylenkatsetta. Sellainen on päätökseni. Ja senvuoksi olen tänään tullut luoksenne. Siitä saakka, kun ensimmäisen kerran teidät näin, on mielessäni kytenyt eräs uusi ajatus, jonka olin siihen asti unohtanut. Minä ajattelen yhä, ettei Intia kirkastu milloinkaan täydellisesti, jos pidämme silmällä ainoastaan sen miehiä. Sen ilmennys on oleva täydellinen vasta silloin, kun se on kirkastunut meidän naisillemme. Minä olen melkein polttavin kaipauksin halunnut saada nähdä maani sijoittumalla teidän viereenne ja katselemalla sitä teidän kanssanne. Minä voin miehenä vain tehdä työtä ja vaadittaessa kuolla Intian puolesta, mutta kuka muu kuin te voisikaan sytyttää Hänen tervetuliaistuohuksensa? Jos te jäätte syrjään, niin Intian palveleminen ei voi milloinkaan muodostua kauniiksi.»
Ah! Missä olikaan Intia? Missä etäisyyksissä olikaan Sutšarita? Mistä onkaan tullut tuo Intian harras palvelija, tuo itsensä unohtava askeetti? Minkätähden hän olikaan työntänyt syrjään kaikki asettuakseen hänen, Sutšaritan, viereen? Minkätähden hän oli jättänyt kaikki ja tullut kutsumaan hänet, Sutšaritan? Hän oli sanonut arvelematta ja mistään esteistä välittämättä: »Ilman teitä on kaikki oleva turhaa — minä olen tullut hakemaan teitä; jos te jäätte pois, niin uhri ei ole täydellinen!» Sutšaritan silmiin kihosivat selittämättömät kyynelet, ja hänen kasvonsa näyttivät Gorasta kukkaselta, jossa värähtelee kastekarpaloita.
Vaikka Sutšaritan silmät olivat kyynelissä, hän kuitenkin katsoi Goraa vakavasti ja täysin itsensä unohtaen, ja tämän pelottoman ja väistymättömän katseen edessä Goran koko olemus vavahteli niinkuin vavahtelee marmoripalatsi maanjäristyksen sattuessa. Gora hillitsi itsensä ankarin ponnistuksin ja katseli ulos ikkunasta. Oli jo ilta, ja lyhyen, valtakatuun päättyvän sivukadun yläpuolella välkkyivät tähdet selkeän taivaan kaistassa, joka kuumotti kuin tumman kiven pinta. Tuo taivaan kaista ja nuo muutamat tähdet siirsivät Goran sanomattoman kauas hänen jokapäiväisestä elämästään ja tutuista arkiaskarruksistaan. Ne olivat aikojen kuluessa nähneet lukemattomien valtojen nousun ja häviön, lukemattomien aikakausien rukoukset ja pyrkimykset, — mutta sittenkin tuntui siltä, kuin tuota taivasta ja noita tähtiä olisi värähdyttänyt jokin maailman ääriltä saapuva sanomaton kaipaus tänä hetkenä, kun ihmissydän huhuili toiselle elämän mittaamattomista syvyyksistä. Tänä hetkenä näytti ohikulkijoiden virta ja Kalkuttan katujen koko hälinä Goran silmiin pelkältä olemattomalta varjoleikiltä, kaupungin melu ei kantanut hänen korviinsa, sillä hän oli kuuntelemassa omaa sydäntänsä, joka sekin oli hiljainen ja tumma kuin taivas ja jossa näkyi loppumattoman tulevaisuuden iäisestä menneisyydestä välkähtävä silmäpari, kyynelinen, mutta järkähtämätön katse.
Äkkiä kuului Harimohini kutsuvan häntä virvokkeita nauttimaan. Gora kääntyi säpsähtäen.
»Ei, ei tänään», sanoi hän kiireesti. »Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy lähteä heti.» Enempää odottamatta Gora lähti ulos nopein askelin. Harimohini silmäili hämmästyneenä Sutšaritaa, mutta hänkin poistui kohta ja jätti Harimohinin pudistelemaan päätänsä ja kyselemään itseltänsä: »Mitä tämä merkitseekään?»
Pian senjälkeen saapui Pareš Babu. Kun ei tavannut Sutšaritaa hänen omasta huoneestaan, hän meni Harimohinin luo kysymään, missä hän oli.
»Mistäpä sen tietäisin?» virkkoi Harimohini ärtyneesti. »Hän jutteli kauan aikaa Gourmohan Babun kanssa salissa; nyt hän luullakseni kävelee kattotasanteella.»
»Kattotasanteella tällaisena kylmänä iltana!» huudahti Pareš Babu ihmeissään.
»Nauttikoon nyt hieman kylmästä!» sanoi Harimohini kärsimättömästi.
»Nykyaikaisille tytöille ei kylmä tee haittaa.»
Harimohini, joka oli tänään huonotuulinen, ei kutsunut Sutšaritaa aterialle, ja Sutšarita itsekään ei ollut tietoinen ajan kulumisesta.
Nähdessään Pareš Babun itsensä tulevan kattotasanteelle Sutšarita oli kovin pahoillaan ja huudahti: »Tule alakertaan, isä. Muuten vilustut.»
Sutšarita kerrassaan säikähti valaistussa huoneessa huomatessaan, kuinka rasittuneelta Pareš Babu näytti. Pareš Babu oli kaiken aikaa ollut orpolapsen isä ja kasvattaja, ja nyt Sutšarita oli temmattu pois hänen luotansa, kaikki lapsuudesta saakka tutut siteet oli katkaistu. Sutšaritasta tuntui siltä, kuin hänen olisi mahdoton antaa itselleen anteeksi. Pareš Babu istahti väsyneesti tuoliin, ja Sutšarita, joka tahtoi salata väkisin silmiin tulvahtavia kyyneliä, asettui hänen taakseen ja silitteli kevyesti hänen harmaita hiuksiansa.
»Binoi ei sittenkään suostu liittymään Samadžiin», virkkoi Pareš Babu, ja kun Sutšarita ei mitään vastannut, hän jatkoi: »Minua tuo koko ehdotus alun pitäen epäilytti, joten asiain uusi käänne ei minua kovin huolestuta — mutta Lolita ei näytä pitävän ollenkaan vaikeana mennä naimisiin Binoin kanssa, vaikka tämä ei Samadžiin liitykään.»
»Ei!» huudahti Sutšarita melkein rajusti. »Ei, isä, niin ei saa milloinkaan käydä! Ei missään tapauksessa, olipa miten oli!»
Sutšarita ei yleensä osoittanut puhuessaan sellaista turhaa kiihkeyttä, joten Pareš Babu hämmästyi hänen äänessään tuntuvaa äkillistä kärsimättömyyden puuskaa. »Miten ei saa käydä?» kysyi Pareš Babu.
»Ellei Binoi muutu brahmoksi, niin minkä rituaalin mukaan vihkiminen toimitetaan?» kysyi Sutšarita.
»Hindulaisia vihkimismenoja noudattaen», vastasi Pareš Babu.
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita kiivaasti päätänsä pudistaen. »Kuinka voit sellaista ehdotella! Sinun ei pidä sitä ajatellakaan. Miten voitaisiinkaan Lolitan vihkiäisissä kumartaa jumalankuvia! Minä en missään tapauksessa siihen suostu!»
Johtuiko Sutšaritan osoittama tavaton kärsimättömyys siitä, että Gora oli tänään vetänyt hänen mieltään puoleensa? Hänen kiihkeytensä todellinen sisäinen merkitys oli siinä, että hän tahtoi pitää lujasti kiinni Pareš Babusta ja sanoa hänelle: »Minä en luovu sinusta milloinkaan. Olen yhä vieläkin Samadžin jäsen ja kannatan sinun mielipiteitäsi; mikään ei voi saada minua luopumaan opetuksistasi.»
»Binoi on sanonut suostuvansa jättämään vihkiäisistä pois kuvankumartamisen», selitti Pareš Babu. Sutšaritan istuuduttua hänen eteensä hän jatkoi: »Mitä sinä siitä arvelet?»
»Silloin Lolitan on erottava meidän yhteisöstämme», virkkoi Sutšarita oltuaan hetkisen vaiti.
»Minun on täytynyt paljon ajatella tätä asiaa», sanoi Pareš Babu. »Kun yksilö ja yhteisö joutuvat ristiriitaan, on otettava huomioon kaksi seikkaa — ensinnäkin, kenen puolella on oikeus, ja toiseksi, kumpi on voimakkaampi. Varmaa on, että yhteisöä on pidettävä voimakkaampana, joten sitä vastaan kapinoiva yksilö välttämättä joutuu kärsimään. Lolita on sanonut minulle monet kerrat olevansa valmis käymään tuohon kärsimykseen, vieläpä pitävänsä sitä ilahduttavanakin asiana. Jos siis on niin laita, ellen huomaa hänen toiminnassaan mitään väärää, niin kuinka voinkaan asettaa esteitä hänen tiellensä?»
»Mutta kuinka se voi käydä päinsä, isä?» kysyi Sutšarita.
»Minä tiedän», vastasi Pareš Babu, »että meille kaikille koituu siitä suuria vaikeuksia, mutta koska liitossa ei ole mitään väärää siinä, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa, ja koska hänen tuleekin niin tehdä, niin enpä voi ajatella velvollisuuteni olevan välittää niistä esteistä, joita yhteiskunta asettaa. Ei voi olla missään tapauksessa oikein, että ihminen pysyy ahtaana ja rajoitettuna vain sen vuoksi, että arastelee yhteiskuntaa — pikemmin tulee yhteiskunnan muuttua vapaamielisemmäksi yksilön vuoksi. Senvuoksi minä en voi milloinkaan soimata niitä, jotka ovat valmiit kestämään teoistansa johtuvat kärsimykset.»
»Isä», huudahti Sutšarita, »sinä itse joudut varmaan kärsimään tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu».
»Siitä ei kannata olla huolissaan», virkkoi Pareš Babu.
»Oletko antanut suostumuksesi, isä?» kysyi Sutšarita.
»En», vastasi Pareš Babu, »en vielä. Mutta joudun sen antamaan. Kukapa muu voisi Lolitaa siunata sillä tiellä, jota hän kulkee, ja kukapa muu kuin Jumala voisi häntä auttaa.»
Pareš Babun lähdettyä Sutšarita istui liikahtamatta. Hän tiesi, kuinka syvästi Pareš Babu Lolitaa rakasti, ja hän kykeni helposti kuvittelemaan, millaisin pelontuntein hänen täytyi nähdä lemmikkityttärensä poistuvan totutulta tieltä ja suuntaavan kulkunsa kohti avaraa tuntematonta. Mutta kaikesta tuosta ja jo korkeasta iästänsä huolimatta Pareš Babu auttoi tuota kapinoimista eikä osoittanut suurtakaan levottomuutta! Hän ei milloinkaan käytellyt omaa voimaansa, mutta millainen voima lepäsikään, ilman mitään näkyvää ponnistusta, hänen sielunsa syvyyksissä!
Jollakin toisella kerralla tämä Pareš Babun luonnonlaadun oivaltaminen ei olisi Sutšaritaa ollenkaan ihmetyttänyt, sillä olihan hän tuntenut isän aina lapsuudestaan saakka. Mutta tänään jouduttuaan vastikään kokemaan sielussaan Goran herättämiä tuntoja, hän ei voinut olla havaitsematta noiden kahden ihmislaadun täydellistä erilaisuutta. Kuinka väkivaltaisesti kohtelikaan Goraa hänen oma tahtonsa! Ja kuinka armottomasti hän sysäsikään syrjään toiset ja kukisti heidät kerran käytellessään tuota omaa tahtoansa täysin voimin. Jos tahtoi päästä Goran kanssa yksimielisyyteen jostakin asiasta, täytyi ehdottomasti nöyrtyä noudattamaan hänen tahtoansa. Tänään Sutšarita oli nöyrtynyt, olipa iloinnutkin nöyryytyksestänsä, koska oli tuntenut uhrautuessaan melkoisesti voittavansa. Mutta nyt, kun isä lähti hänen valaistusta huoneestansa ulos pimeään pää painuneena mietteisiin, hän ei voinut olla vertaamatta häntä nuorekkaasta innostuksestaan ylpeilevään Goraan, ja Sutšaritan teki mieli kantaa sydämensä hänen jalkojensa eteen kuin kukkas-uhrin. Hän istui siinä kauan aikaa, kädet helmassaan, hiljaa ja liikahtamatta kuin kuva.