NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Goran huone oli varhaisesta aamusta alkaen kiihkeiden keskustelujen näyttämönä. Ensimmäisenä oli saapunut piippuansa tupruttava Mohim, joka oli kysynyt Goralta: »Onko siis Binoi vihdoinkin tempautunut irti kahleistaan, vai kuinka?»
Gora ei käsittänyt, mitä hän tarkoitti, vaan silmäili Mohimia kysyvästi, kunnes hän selitti: »Mitä hyötyä on tämän petoksen jatkamisesta, sanohan? Ystäväsi asiat eivät ole enää mikään salaisuus — niitä julistetaan ihan julkisesti. Luehan tämä!» Mohim ojensi Goralle bengalilaisen sanomalehden.
Siihen sisältyi erittäin pureva kirjoitus jonka aiheena oli Binoin sinä päivänä tapahtuvaksi suunniteltua Brahma Samadžiin liittymistä koskeva uutinen. Kirjoittaja käsitteli sangen karusti eräitä tunnettuja Brahma Samadžin jäseniä, joiden kannettavana oli tyttäriä koskevia velvollisuuksia ja jotka Goran vankilassa ollessa olivat salaa houkutelleet heikkoluonteisen nuorukaisen luopumaan vanhasta hindulaisesta yhteiskunnastaan liittyäkseen brahmoperheeseen.
Goran huomauttaessa, ettei hän ollut tuota uutista kuullut. Mohim ei aluksi sitä uskonut, ja sitten hän alkoi ilmaista Binoin käytöksessä piilleen syvän petollisuuden herättämää ihmetystä. Hän huudahti: »Kun Binoi, varmasti luvattuaan naida Sošimukhin, alkoi epäröidä ja vikuroida, niin meidän olisi pitänyt oivaltaa, että siinä oli hänen oman tuhonsa alku.»
Sitten saapui Abinaš kiivaasti huohottaen ja huutaen: »Kuulkaa, Gourmohan Babu, mitä tämä merkitsee? Kuinka olisi voinut kuvitellakaan sellaista mahdolliseksi? Että Binoi Babu kaiken tämän jälkeen —»
Abinaš ei kyennyt päättämään lausettansa. Binoin herjaaminen tuotti hänelle niin syvää nautintoa, että hän voi teeskennellä Binoin kohtaloihin kohdistuvaa pelontunnettakin.
Lyhyen ajan kuluessa saapuivat kaikki Goran puolueen huomattavat jäsenet toinen toisensa jälkeen, ja kun he kaikki olivat koolla, virisi kohta Binoin menettelyä koskeva ankara kiista. Useimmat esittivät yhden ainoan huomautuksen, nimittäin sen, ettei tämä asiain tila ollut suinkaan yllättävä, koska jokainen oli tavan takaa huomannut heikkouden ja epäröimisen oireita Binoin luonteessa; selittivätpä he vielä nimenomaan, ettei Binoi ollut koskaan täydestä sydämestään liittynyt heidän puolueeseensa. Monet heistä sanoivat kaiken aikaa pitäneensä sietämättömänä, että hän oli alun alkaen yrittänyt tavalla tai toisella kohota Gourmohanin veroiseksi. Kaikkien toisten pysytellessä kunnioittavasti soveliaan matkan päässä Binoi oli tungetellut ja ollut muka niin läheisissä suhteissa, että näytti olevan loitolla kaikista muista ja tärkeydeltään Goraan itseensä verrattavissa. Kun Gora oli häneen kiintynyt, he olivat kaikin parhaansa mukaan yrittäneet sietää tuota tavatonta julkeutta, ja tässä nyt nähtiin sellaisen hillittömän turhamaisuuden valitettavat seuraukset!
He sanoivat: »Me emme kenties ole niin hyvin kasvatetut kuin Binoi Babu emmekä ole yhtä isoälyiset, mutta olemme sentään kaikin totelleet samaa periaatetta: emme ole puhuneet niin ja toimineet näin. Meidän on mahdoton noudattaa tänään erästä menettelytapaa ja huomenna ihan vastakkaista — sanoittepa sitä typeryydeksi, mielettömyydeksi tai miksi muuksi tahansa!»
Gora ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan istui äänetönnä, ollenkaan keskusteluun kajoamatta.
Oli jo myöhä, ja kaikki vieraat olivat poistuneet, kun Gora näki Binoin menevän yläkertaan poikkeamatta hänen huoneeseensa. Hän huusi »Binoi!» ja kun Binoi kääntyi ja tuli huoneeseen, hän sanoi: »Kuulehan, Binoi, en tiedä olenko kenties tehnyt sinulle jotakin pahaa, mutta minusta tuntuu, että aiot minusta luopua.»
Binoi oli ennakolta päätellyt, että Goran kanssa syntyisi tänään välttämättä kiista, ja oli paaduttanut sydämensä, mutta nähdessään, kuinka synkkä hän oli ja kuullessaan hänen äänessään loukatun kiintymyksen soinnun, hänen vakaa päätöksensä sortui silmänräpäyksessä ja hän sanoi: »Veljeni Gora, älä ymmärrä minua väärin. Elämässämme tapahtuu monia muutoksia ja meidän on luovuttava monestakin asiasta, mutta eihän minun tarvitse senvuoksi luopua ystävyydestäni?»
»Oletko liittynyt Brahma Samadžin jäseneksi, Binoi?» kysyi Gora vähäisen vaitiolon jälkeen.
»En, Gora, en ole liittynyt enkä tule liittymään», vastasi Binoi.
»Mutta se seikka ei ole minulle kovinkaan tärkeä.»
»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyi Gora.
»Se tarkoittaa», vastasi Binoi, »etten puolestani enää pidä Brahma Samadžiin liittymistä tai sellaisesta ajatuksesta luopumista ylen tärkeänä seikkana».
»Minun tekee mieli tietää», sanoi Gora, »mitä olet ajatellut aikaisemmin ja mitä ajattelet nyt».
Kuullessaan millainen sävy oli Goran äänessä Binoi varustautui jälleen taisteluun ja virkkoi:»Kun aikaisemmin kuulin jonkun kääntyvän brahmoksi, olin kovin vihoissani ja toivoin hartaasti, että jonkinlainen rangaistus kohtaisi sellaista henkilöä. Nyt en enää ajattele niin. Minun nähdäkseni voi mielipidettä vastaan asettaa toisen mielipiteen, väitettä vastaan toisen väitteen, mutta sellaisissa asioissa, jotka koskevat ymmärrystä, on barbaarista yrittää käytellä vihaa rankaisukeinona.»
»Kun siis nyt näet jonkun hindun muuttuvan brahmoksi, sinä et ole enää vihoissasi», huomautti Gora, »mutta jos näet jonkun brahmon tekevän katumusta ja parannusta tullakseen hindulaiseksi, niin koko olemuksesi olisi tulisen närkästyksen vallassa; siinä on nykyisen ja aikaisemman katsantokantasi koko ero».
»Sinä sanot tuon kiukuissasi, asiaa tarkoin harkitsematta», virkkoi
Binoi.
»Minä sanon sinulle mitä parhaimmin sinua kunnioittaen», jatkoi Gora, »että sinun olisi pitänyt menetellä siten — minä olisin sinun sijassasi joka tapauksessa niin menetellyt. Jos kykenisimme vaihtamaan uskonnollisia katsomuksiamme niinkuin kameleontti vaihtaa väriä, niin asia olisi toinen — mutta minä en voi suhtautua kevytmielisesti seikkaan, joka koskee sydäntä. Ellei olisi olemassa minkäänlaista vastustusta ja ellei olisi maksettava veroa jonkinlaisen rangaistuksen muodossa, niin miksi ihminen käyttelisikään koko älyänsä omaksuessaan tai vaihtaessaan uskonnollisia vakaumuksia, jota tapahtumaa täytyy pitää ylen tärkeänä? Meidän tulee suorittaa koe, joka osoittaa, omaksummeko totuuden ehdottomasti vai emmekö. On otettava kantaakseen sen seuraamukset ja siitä koituvat rangaistukset. Tahtoessasi hankkia itsellesi totuuden et voi voittaa jalokiveä maksamatta sen hintaa.»
Väittely alkoi nyt sujua hyvää vauhtia, ja salamat sinkoilivat sanojen iskiessä toisiaan vastaan kiitävien nuolten tavoin.
Kun tätä sanasotaa oli kestänyt kauan aikaa, Binoi vihdoin nousi ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun olemuksesi ja minun olemukseni välillä on olemassa perustava erotus. Tähän asti se on tukahdutettu — sen aikoessa kohottaa päätänsä minä sen aina kukistin, koska tiesin, että sinä jotakin eroavaisuutta havaitessasi et milloinkaan osannut tehdä sovintoa, vaan hyökkäsit sitä vastaan miekka kohotettuna. Ystävyyttämme säilyttääkseni olen kaiken aikaa tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleni. Nyt olen vihdoin tullut käsittämään, ettei siitä ole koitunut mitään hyvää eikä voikaan mitään hyvää koitua.»
»Sano siis, mitä oikeastaan aiot tehdä», virkkoi Gora.
»Seisoa omilla jaloillani!» huudahti Binoi. »Minä en voi enää myöntää, että on oikeus tyynnyttää yhteiskuntaa ihmisuhreilla kuin mitäkin demonia. Ja olipa asiani elää tai kuolla, minä en tahdo vaeltaa maailmassa noiden määräysten silmukka kaulaani heitettynä.»
»Aiotko lyödä demonin oljenkorrella, niinkuin bramaanipoika Mahabharatassa?» ivaili Gora.
»En välitä tietäväni, onnistuuko minun lyödä se oljenkorrellani», vastasi Binoi, »mutta minä en missään tapauksessa tunnusta, että sillä on oikeus käydä minuun käsiksi ja repiä minut kappaleiksi, — en siinäkään tapauksessa, että se on jo saanut minut kynsiinsä».
»Alkaa käydä vaikeaksi seurata ajatustesi juoksua, kun olet alkanut puhua vertauksin!» huudahti Gora.
»Sinun ei ole ollenkaan vaikea minua ymmärtää», vastasi Binoi, »vaikka lieneekin vaikea hyväksyä mitä sanon. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, kuinka mielettömät ovat ne kahleet, joilla yhteiskuntamme yrittää sitoa meitä, mitä tulee ravinnon nauttimiseen, kosketuksiin ja istumiseen, joissa seikoissa ihmisellä on luonnollinen uskontoon perustuva vapaus. Mutta sinä tahdot myöntää sellaisen julkeuden oikeutetuksi, koska olet itsekin häikäilemätön. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten suostu tässä asiassa kenenkään hirmuvaltaan. Minä tunnustan yhteiskunnan minulle asettamat vaatimukset ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunta tunnustaa minun sille asettamat vaatimukset. Jos se kieltäytyy pitämästä minua ihmisenä ja tahtoo muovata minut konemaiseksi nukeksi, niin minäkään en suostu palvomaan sitä kukin ja sandelitahtain — minä pidän puolestani sitä rautaisena koneena!»
»Toisin ja lyhyesti sanoen tahdot kääntyä brahmoksi?» tiedusteli Gora.
»En», vastasi Binoi.
»Sinä aiot naida Lolitan?» kysyi Gora.
»Niin aion», vastasi Binoi.
»Tuleeko siitä hindulainen avioliitto?»
»Tulee.»
»Onko Pareš Babu asiaan suostunut?»
»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa kuului näin:
»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte, myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä, etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä — koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen. Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne, koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen. Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä, vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä, ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan. En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten? Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina, kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee, että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa, mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti, ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle, pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»
»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa», virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua, »samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».
»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä, koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla, johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa. Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»
»Lyhyesti sanoen: sinä siis et suostu minun avioliittooni?» huudahti
Binoi.
»En suinkaan, en milloinkaan!» vastasi Gora.
»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä.»
»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.
»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti, ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»
»Siitä syystä eivät eroamisen aiheet saisi olla niin yksinkertaiset eivätkä eroamista koskevat säännöt niin helpot», vastasi Binoi. »Käsivarren luut ovat lujat, koska ne murruttuaan vaativat pitkän ajan parantuakseen, ja niinpä käsivarren murtumat eivät olekaan yleisiä. Etkö huomaa, kuinka monet esteet ovat toiminnan ja vapaan liikkumisen tiellä yhteiskunnassa, jossa mitätön isku aiheuttaa parantumattoman murtuman?»
»Minun ei tarvitse olla siitä huolissani», vastasi Gora. »Yhteiskunta ottaa niin täydellisesti ajattelemisen huolekseen, etten edes havaitse sen ajattelevan. Toivonani on, ettei se ainoastaan ole harkinnut asiaa tuhansia vuosia, vaan säilyttelee sitä yhä vieläkin koskemattomana. Minä en ole milloinkaan ajatellut, liikkuuko maa auringon ympäri suorassa tai vinossa suunnassa, tekeekö se erehdyksiä vai ei, ja sikäli minun puutteellinen ajatteluni ei ole aiheuttanut minulle minkäänlaista hankaluutta, ja samanlainen on suhtautumiseni yhteiskuntaan.»
»Veli Gora», nauroi Binoi, »minä olen sanonut aivan samaa jo aikoja sitten — kukapa olisi voinut arvata, että minun oli tänään kuuleminen samat sanat sinun huuliltasi? Huomaan saavani rangaistuksen siitä, että olen sepitellyt sellaisia pitkiä puheita. Mutta kiistelystä ei voi koitua mitään hyötyä, sillä olen tänään nähnyt aivan likeltä sellaista, mitä en ole aikaisemmin kunnollisesti käsittänyt. Olen tänään tullut ymmärtämään, että ihmiselämä on kuin valtava kymi, joka oman vinhan vauhtinsa vuoksi luo uusia ja arvaamattomia kanavia siihenkin, missä ei aikaisemmin ole ollut minkäänlaista uomaa — sellaiset vaihtuvat uomat ja arvaamattomat muutokset kuuluvat Jumalan elämällemme asettamiin tarkoituksiin. Elämä ei ole mikään keinotekoinen kanava, joka voidaan pakottaa määrättyyn uomaan. Kunhan tuo on elämässämme hyvin oivallettu, niin pelkät teennäisyydet eivät enää kykene johtamaan meitä harhaan.»
»Ollessaan tuleen tupsahtamassa», huomautti Gora, »koiperhonen käyttelee aivan samanlaisia perusteluja kuin sinä nyt — mutta minä en tahdo tänään tuhlata aikaa saadakseni sinut ymmärtämään».
»Hyvä niin», huudahti Binoi nousten, »salli siis minun lähteä tapaamaan äitiä».
Binoin mentyä asteli huoneeseen hitaassa tahdissa Mohim, tapansa mukaan betelmälliänsä pureskellen, ja virkkoi: »Asiasta ei taida tulla mitään? Eikö käy päinsä? Olenhan jo kauan aikaa varoittanut sinua — on näkynyt pahoja enteitä — mutta sinä et ole halunnut minua kuunnella. Kunhan meillä olisi ollut silloin uskallusta pakottaa hänet naimaan Sošimukhin, niin emme olisi joutuneet näihin vastuksiin. Mutta kukapa mitään huolii? Kehen voinkaan luottaa? Sitä, mitä et itse näe, et kykene milloinkaan käsittämään, vaikka lävistäisin reiän kalloosi. Eikö ole hyvinkin valitettavaa, että Binoin-lainen poika eroaa siten puolueestasi?»
»Ei siis ole minkäänlaista toivoa saada Binoi takaisin!» jatkoi Mohim huomatessaan Goran olevan ääneti. »Olipa miten tahansa, meillä on ollut hänestä kyllin ikävyyttä Sošimukhin avioliittoa koskevan seikan vuoksi. Tämä asia ei siedä enää viivyttelyä — tiedäthän, millainen yhteiskuntamme on luonteeltaan: kun se kerran saa jonkun kynsiinsä, se ei tunne minkäänlaista sääliä. Sulhanen on siis — ei, älä huoli pelätä, en pyydä sinua rupeamaan naittajaksi. Olen järjestänyt asian omin neuvoin!»
»Kuka hän on?» kysyi Gora.
»Abinaš», vastasi Mohim.
»Onko hän suostunut?»
»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.' Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä, että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»
»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.
»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»
»Onko asia lopullisesti päätetty?» kysyi Gora
»On», vastasi Mohim.
»Onko päivä varmasti määrätty?»
»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä magh-kuussa. Eikä siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja. Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»
»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»
»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa. Nyttemmin se sannjasi, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen, on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on ruokittava tuota kirottua sannjasia kunnollisesti muutamia päiviä ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä, jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se, että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti, kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»