VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
»Minkätähden et ole aterioinut eilen illalla, Radharani?» kysyi
Harimohini.
»Mitä tarkoitat? Olenhan nauttinut illalliseni!» huudahti Sutšarita ihmeissään.
»Mitä lienet nauttinut! Tuossahan on koko ateria ihan koskemattomana!» virkkoi Harimohini osoittaen edellisen illan ruoka-astioita, joiden kansiakaan ei ollut liikahdutettu.
Silloin Sutšarita ymmärsi edellisenä iltana kerrassaan unohtaneensa aterioimisen.
»Tämä on paha juttu!» jatkoi Harimohini ärein äänin. »Mikäli Pareš Babua tunnen, olen varma siitä, ettei hän toivo sinun menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin; hänen ulkoinen olemuksenakin rauhoittaa kaikkia. Mitä luulet hänen ajattelevan, jos hän täysin tuntee nykyiset taipumuksesi?»
Sutšarita ymmärsi helposti Harimohinin vihjauksen, ja ensi tuokioina hänen mielensä säikkyi. Hän ei ollut milloinkaan johtunut ajattelemaan, että häpeänhälinä voisi milloinkaan hipaistakaan hänen ja Goran välistä suhdetta, sillä hän uskoi varmaan, että se oli enemmän kuin kaikkein tavallisin eri sukupuolien välinen suhde. Mutta Harimohinin huomautus säikähdytti häntä. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin jo laski käsityönsä syrjään, istuutui ja katseli Harimohinia päättävin ilmein. Hän päätti siinä paikassa, ettei sallisi mielessään elää minkäänlaisen häpeäntunteen Goran vuoksi, joutuipa hän puhumaan asiasta kenen kanssa tahansa.
»Tiedäthän, täti, että Gourmohan Babu kävi täällä eilen illalla», aloitti hän. »Se asia, jota keskustelumme koski, valtasi mieleni siinä määrin, että kerrassaan unohdin ateriani. Jos olisit ollut läsnä eilen, olisit kuullut paljon mielenkiintoista.»
Mutta Harimohini ei halunnut nimenomaan kuunnella Goran keskusteluja. Hän halusi kuunnella hurskaita sanoja, mutta kun Gora keskusteli uskon asioista, hänen sanansa eivät kaikuneet niin vilpittömiltä, että olisivat Harimohinia miellyttäneet. Tuntui aina siltä, kuin Goran edessä olisi ollut joku vastustaja ja kuin hän olisi kiistellyt tuota väittelykumppaniansa vastaan. Hän tahtoi pakottaa kerrassaan vaikenemaan ne, jotka eivät hänen mielipiteisiinsä yhtyneet, mutta mitä hänellä olikaan sanottavana niille, jotka olivat samaa mieltä kuin hän? Se kiihtymys, jota Gora osoitti väitellessään, ei Harimohinia ollenkaan liikuttanut. Vaikka Brahma Samadžin jäsenet halusivatkin noudattaa omia mielipiteitänsä eivätkä yhtyneet hindulaiseen yhteisöön, Harimohini ei kumminkaan ollut huolissaan; hän oli täysin tyyni, kunhan ei tapahtunut mitään, mikä saattoi hänet erottaa rakkaistansa. Senvuoksi Goran kanssa keskusteleminen ei tuottanutkaan hänelle vähintäkään iloa, ja kun hän sitäpaitsi huomasi Goran alkavan Sutšaritan mieleen vaikuttaa, niin sellainen keskusteleminen muuttui hänelle kerrassaan vastenmieliseksi. Raha-asioissa Sutšarita oli täysin riippumaton ja mielipiteitä, uskoa ja käyttäytymistä koskevissa seikoissa ihan vapaa, joten Harimohini ei voinut miltään kannalta häntä mitenkään holhota. Mutta sittenkin Harimohini, jolla ei ollut mitään muuta turvaa vanhoilla päivillään, tunsi itsensä aina erittäin masentuneeksi, jos joku muu, Pareš Babua lukuunottamatta, pääsi jotenkin Sutšaritaan vaikuttamaan. Harimohinin Goraa koskeva mielipide oli se, että mies oli aivan vilpillinen ja että hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli houkutella Sutšarita puolelleen minkä verukkeen nojalla tahansa. Olipa Harimohinin mielessä sellaisiakin epäluuloja, että Goran lähimpänä pyrintönä oli päästä käsiksi siihen omaisuuteen, joka Sutšaritalla oli huostassaan. Koska hän niinmuodoin piti Goraa pahimpana vihollisenaan, hän varautui ehkäisemään miehen aikeita niin hyvin kuin suinkin osasi.
Ei ollut mainittu mitään siitä, että Gora tulisi tänään, eikä hänellä ollutkaan mitään erikoista syytä tulla, mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut paljoakaan epäröintiä. Otettuaan kerran asiakseen suorittaa jotakin hän ei milloinkaan ajatellut vähääkään asian seuraamuksia, vaan syöksyi eteenpäin suoraa päätä kuin nuoli.
Goran saapuessa tänä aamuna Harimohini oli hartaudenharjoituksessa, ja kun Satiš saapui Sutšaritan luo, joka parhaillaan ahkerasti järjesteli kirjojaan ja papereitaan, kertomaan Goran tulosta, hän ei kovinkaan hämmästynyt. Hän oli varmasti tietänyt Goran jälleen tulevan.
»Binoi on siis lopullisesti meidät hylännyt», virkkoi Gora istuuduttuaan.
»Miksi niin?» kysyi Sutšarita. »Minkätähden hän meidät hylkäisikään?
Hän ei ole liittynyt Brahma Samadžiin.»
»Jos hän olisi ruvennut Brahma Samadžin jäseneksi», virkkoi Gora, »niin hän olisi nyt paljoa lähempänä meitä kuin todellisuudessa on laita. Loukkaavinta on, että hän pysyttelee kiinteästi hindulaisessa yhteisössämme. Hän olisi tehnyt paljoa paremmin, jos olisi kerrassaan eronnut meidän yhteydestämme.»
»Minkätähden pidätte yhteiskuntaa niin erinomaisen tärkeänä?» kysyi Sutšarita tuskaisin tunnoin. »Onko tuo yhteisöön kohdistuva voimallinen uskonne luontainen? Vai pakotatteko itseänne niin uskomaan?»
»On ihan luonteenomaista minulle, että pakotan itseni niin menettelemään olevissa oloissa», vastasi Gora. »Kun maa alkaa liikkua jalkojen alla, täytyy joka askelella käytellä suurempaa voimaa. Nyt, kun vastustusta ilmenee joka puolella, me aivan luonnollisesti osoitamme joltistakin liioittelua puheessamme ja käytöksessämme. Siinä ei ole mitään luonnotonta.»
»Minkätähden otaksutte, että se vastustus, joka teitä kohtaa joka puolella, on väärää ja tarpeetonta alusta loppuun asti?» kysyi Sutšarita. »Jos yhteiskunta asettaa esteitä kehityksen tielle, niin sen asiana on sietää joitakin iskuja.»
»Edistys on kuin virran aaltoava pinta», huomautti Gora. »Aallot murtavat rantaa, mutta enpä usko, että rantojen tärkeimpänä tehtävänä on sellaisen murtamisen hyväksyminen. Älkää luulotelko minun milloinkaan pitävän silmällä sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvää tai pahaa. Nykyisinä aikoina voi tuosta tehtävästä suoriutua kuudentoista vuoden ikäinen poikanen, niin helppo se on. Mutta vaikeata on nähdä asiat täydellisyydessään uskon kirkkaassa valaistuksessa.»
»Onko totuutta ainoastaan se, minkä saavutamme uskon avulla?» kysyi Sutšarita. »Uskon nojalla me toisinaan myöskin arvostelemme asioita väärin ja päädymme vääriin tuloksiin. Sallikaa minun kysyä yhtä ainoata asiaa: voimmeko uskoa kuvienkumartamiseen? Uskotteko te siihen pitäen sitä totuutena?»
»Minä yritän parhaani mukaan kuvailla teille omaa suhtautumistani siihen asiaan», vastasi Gora oltuaan hetkisen vaiti. »Aluksi pidin kaikkia siihen kuuluvia seikkoja tosina. Minä en käynyt hätäillen niitä vastustamaan, koska ne sattuivat olemaan ristiriidassa eurooppalaisten tapojen kanssa ja koska niitä vastaan sopi esittää muutamia erittäin helppoja väitteitä. Minä en ole uskonnollisella alalla oleellistanut mitään erikoista, mutta minun ei tee mieli sulkea silmiäni ja toistaa, ikäänkuin ulkoa opittua läksyä, että muotojen palvonta on samaa kuin kuvainkumartaminen tai että kuvainpalvonta on uskonnollisten hurskaiden menojen tärkein päämäärä. Mielikuvituksella on sijansa taiteessa, kirjallisuudessa, vieläpä tieteessä ja historiassakin, ja minä en suostu missään tapauksessa myöntämään, ettei sillä ole mitään tekemistä uskonnossa. Ihmisen kaikki kyvyt ilmenevät täydellisinä uskonnossa, ja tahdotteko väittää, ettei meidän maassamme suoritettu koe, jonka tarkoituksena on kuvainpalvonnan avulla soinnuttaa toisiinsa mielikuvitusta, viisautta ja hurskautta, ilmaise ihmiskunnalle suurempaa totuutta kuin minkään muun maan esittämä?»
»Kreikassa ja Roomassakin palvottiin kuvia», huomautti Sutšarita.
»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme. Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»
»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.
»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»
»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä. Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»
»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille, ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt. Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»
»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja, jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»
»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni. »Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa minuun!»
Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen kulkiessaan talon ohitse.
Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!
Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi: »Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa hieman Gourmohan Babun seurassa.»
Havaitessaan, mitä tädillä oli mielessä, Sutšarita lähti keittiöön verrattain ikävin tunnoin. Gora sillävälin kumarsi Harimohinille, joka istuutui sanaakaan lausumatta. Istuttuaan hetken aikaa huulet suipussa hän lopetti äänettömyyden kysyen: »Ettehän te ole brahmo?»
»En», vastasi Gora.
»Kunnioitatteko hindulaista yhteiskuntaa?»
»Epäilemättä.»
»Mitä siis tarkoittaa tällainen käyttäytyminen?» tiuskasi Harimohini.
Gora, joka ei voinut käsittää, mikä oli valituksen aiheena, jäi vaiti ja silmäili häntä kysyvästi.
»Radharani on täysikasvuinen», jatkoi Harimohini, »ja te ette ole hänen sukulaisensa, joten kummastelen, että juttelette hänen kanssaan niin paljon. Hän on nainen, hänellä on talousaskareita suoritettavanaan, ja minkätähden hän tuhlaisikaan paljon aikaa joutavaan jaaritukseen? Se vain häiritsee hänen mieltänsä. Te olette älykäs henkilö — kaikki teitä ylistävät — mutta milloin onkaan maassamme ollut tällainen asia sallittu, ja mistä pyhistä kirjoista löydättekään tukea tällaiselle menettelylle?»
Tuo oli Goralle kova isku, sillä hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että miltään taholta voitaisiin tällä tavoin tulkita hänen ja Sutšaritan välistä suhdetta. Hän oli hetkisen vaiti ja selitti sitten: »Hän on Brahma Samadžin jäsen, ja kun olen nähnyt hänen seurustelevan vapaasti kaikkien kanssa, en ole tullut sen enempää ajatelleeksi.»
»Vaikka hän onkin Brahma Samadžin jäsen, ette voi missään tapauksessa sanoa, että tällainen menettely on oikeata», virkkoi Harimohini. »Teidän sananne ovat herättäneet tietoisuuteen varsin lukuisia henkilöitä, mutta kuinka he voisivatkaan teitä kunnioittaa, jos näkevät teidän näin käyttäytyvän? Eilen illalla te keskustelitte hänen kanssaan aina myöhäiseen hetkeen saakka, mutta keskustelu ei ole tullut vieläkään päätökseen; teidän täytyy välttämättä saapua jälleen tänä aamuna! Varhaisesta aamusta alkaen hän ei ole liikkunut varastokomeron eikä keittiön läheisyydessä — onpa vielä unohtanut sen pienen avun, jonka tavallisesti suo minulle kuukauden yhdentenätoista päivänä. Mitä opetusta tämä oikeastaan on? Onhan tyttöjä omassakin talossanne — keskeytättekö heidänkin talousaskarensa tarjotaksenne heille tällaista valistusta? Ette tietenkään, ja pitäisittekö hyvänä asiana, jos joku toinen niin menettelisi?»
Gora ei tietänyt sanoa mitään puolustuksekseen, virkkoihan vain: »Ottaen huomioon ne opetukset, joiden alaisena hän on kasvanut, en ole tullut milloinkaan tarkastelleeksi asiaa tuolta kannalta.»
»Kaikki opetukset sikseen», huudahti Harimohini, »mutta niin kauan kuin hän elää minun luonani ja niin kauan kuin olen elossa, tällaista menettelyä ei suvaita. Minun on onnistunut saada hänet osan matkaa peräytymään. Hänen ollessaan Pareš Babun luona huhuiltiin niinkin, että hän oli muuttunut hinduksi minun kanssani seurustellessaan. Kun sitten olimme muuttaneet tähän taloon, oli pitkiä keskusteluja teidän Binoinne kanssa, joka sai jälleen kaikki sekasortoiseksi. Hän nähtävästi aikoo liittyä brahmoperheeseen! Käyköön niin! Minun on onnistunut vapautua Binoista melkoista vaivaa nähtyäni. Sitten on vielä olemassa eräs henkilö, nimeltä Haran Babu; hänen saapuessaan minä tavallisesti vein Hadharanin kerallani yläkertaan, joten hän ei saanut tilaisuutta tyttöön vaikuttaa. Sillä tavoin, lukemattomien vaivojen jälkeen, minä nähdäkseni olen saanut hänet jälleen omaksumaan järkeviä mielipiteitä. Tähän taloon muutettuaan hän tosiaankin nautti ateriansa koko muun perheen keralla, mutta nyt huomaan hänen luopuneen siitä mielettömyydestä, sillä hän haki eilen itse riisinsä keittiöstä ja kielsi palvelijatarta tuomasta vettä. Nyt pyydän ja rukoilen teitä: älkää häntä jälleen tärvelkö! Kaikki omaiseni ovat kuolleet, minulle ei ole jäänyt ketään muuta kuin hän — ei ole olemassa ketään muuta, jota voisin nimittää todella omakseni. Jättäkää hänet yksin! Heidän talossaan on riittävä määrä täysikasvaneita tyttäriä — siellä on Labonja ja Lilla, molemmat älykkäitä ja hyvin kasvatettuja. Jos teillä on jotakin sanottavaa, menkää se heille sanomaan: kukaan ei teitä estä.»
Gora istui ihan kuin ukkosen iskemänä, ja Harimohini jatkoi vielä: »Nähkääs, Sutšaritan tulee mennä naimisiin, sillä hän on jo hyvinkin siinä iässä. Luuletteko, että hän pysyy koko ikänsä naimattomana, niinkuin nyt? Kotoinen askarrus on naiselle välttämätöntä.»
Gora oli ylimalkaan hyvinkin selvillä tuosta asiasta — hänen mielipiteensä oli ihan sama, mutta hän ei ollut milloinkaan soveltanut sitä Sutšaritaan. Hänen mielikuvituksensa ei ollut milloinkaan esittänyt Sutšaritaa vaimona, suorittamassa talousaskareita jonkun perheenisän kodissa. Hän oli kuvitellut Sutšaritan aina sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli.
»Oletteko ajatellut sisarentyttärenne avioliittoa?» kysyi Gora.
»Täytyyhän sitä tietenkin ajatella», vastasi Harimohini; »ellen minä ajattelisi, niin kuka sitten?»
»Voiko hän naimisiin mennessään liittyä hindulaiseen yhteiskuntaan?» kysyi Gora.
»Sitä on yritettävä», virkkoi Harimohini. »Kunhan ei satu enempää häiriötä ja kunhan kaikki käy hyvin, niin varmaan asian järjestän. Olenpa jo tehnyt päätöksenikin, mutta hänen ollessaan tässä mielentilassa en ole uskaltanut ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin. Nyt, kun olen viimeisten parin päivän kuluessa huomannut hänen mielensä jäykkyyden vähentyneen, toivon jälleen parasta.»
Gora tunsi, ettei pitänyt enempää kysellä, mutta ei kyennyt pidättäytymään: »Onko teillä jo sulhanen tiedossa?»
»On», vastasi Harimohini. »Hän on erinomainen mies, Kailaš, nuorin lankomieheni. Hänen vaimonsa kuoli muutamia aikoja sitten, ja hän on odotellut kaiken aikaa sopivaa täysi-ikäistä tyttöä; luuletteko muuten, että sellainen poika olisi jäänyt naimattomaksi? Hän sopisi erinomaisesti Radharanille.»
Mitä kipeämmin piikki pisteli, sitä enemmän Gora kyseli tuosta
Kailašista.
Kävi ilmi, että Kailaš oli langoksista kaikkein sivistynein. Vaikuttavana tekijänä olivat olleet hänen omat ponnistuksensa, mutta Harimohini ei tietänyt sanoa, kuinka pitkälle hän oli edistynyt. Joka tapauksessa hän oli perheensä keskuudessa kuuluisa oppineisuudestaan. Kun oli lähetetty Postihallitukselle erään kyläkunnan postinhoitajaa koskeva valitus, oli Kailaš sen kirjoittanut siinä määrin virallisella englanninkielellä, että eräs kaikkein korkeimmista virkamiehistä oli lähtenyt itse ottamaan asiasta selkoa. Kailašin taitavuus oli hämmästyttänyt kaikkia kylän asukkaita. Mutta vaikka hän olikin ylen oppinut, hänen harras kiintymyksensä uskonnollisiin asioihin ja yhteisönsä tapoihin ja tottumuksiin ei ollut siitä ollenkaan laimentunut.
Kuultuaan Kailašin tarinan kokonaisuudessaan Gora nousi, kumarsi Harimohinille ja lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta. Alakertaan tultuaan hän näki Sutšaritan olevan keittiöpuuhissa pihan toisella puolella. Kuullessaan Goran askelet Sutšarita tuli ovelle, mutta kun Gora sitten astui ulos katsahtamatta oikeaan enempää kuin vasempaankaan, niin Sutšarita huokasi syvään ja palasi työhönsä keittiöön.
Ehdittyään syrjäkadun kulmaukseen Gora kohtasi Haran Babun, joka naurahti ja virkkoi: »Näin varhain!»
Gora ei vastannut tuohon huomautukseen, mutta Haran Babu virkkoi jälleen: »Olette varmaan ollut vieraissa, eikö totta? Onko Sutšarita kotona?»
»On», vastasi Gora ja lähti kulkemaan niin nopeasti kuin voi.
Astuessaan sisään Haran Babu näki Sutšaritan keittiön ovella. Sutšarita ei päässyt mitenkään pakenemaan, ja tätiä ei näkynyt missään läheisyydessä.
»Tapasin tullessani Gourmohan Babun», sanoi Haran Babu. »Hän on varmaan ollut täällä vast'ikään?»
Sutšarita ei vastannut mitään tuohon huomautukseen, vaan alkoi uutterasti askarrella keittopuuhissaan — hän uurasti tosiaankin niin, että hänellä tuskin oli aikaa hengittää. Mutta Haran Babu ei ollut irti karistettavissa. Hän seisoi pihamaalla, keittiönoven ulkopuolella, ja aloitti keskustelun huolimatta siitä, että Harimohini pari kertaa varoittavasti yskähti portaista. Harimohini olisi hyvinkin voinut tulla Haran Babun näkyviin, mutta tiesi varmaan, että jos kerrankin niin tekisi, niin tuo vääjäämättömän intomielinen nuori mies ei antaisi hetkenkään rauhaa hänelle enempää kuin Sutšaritallekaan. Havaitessaan Haran Babun varjonkin hän senvuoksi aina veti kasvoilleen harson ollen varovaisempi kuin vastavihitty nuori nainen.
»Sutšarita», virkkoi Haran Babu, »käsitättekö, mitä teette? Mihin oikeastaan lopulta joudutte? Olette luultavasti kuullut, että Lolita menee naimisiin Binoin kanssa hindulaisia vihkimismenoja noudattaen. Tiedättehän, kuka on siitä vastuussa?»
Kun ei mitään vastausta kuulunut, Haran Babu alensi ääntänsä ja lausui juhlallisesti: »Te olette siitä vastuussa!»
Haran Babu oli ajatellut, ettei Sutšarita kykenisi kestämään sellaisen kamalan syytöksen aiheuttamaa iskua, mutta huomatessaan hänen jatkavan työtänsä edes katsettaan kohottamatta Haran Babu teki äänensä entistäkin juhlallisemmaksi, heristi sormeansa ja lausui: »Sutšarita, minä sanon vieläkin, että te olette vastuussa! Voitteko laskea oikean kätenne sydämellenne ja sanoa, ettette ole senvuoksi moitteenalainen koko Brahma Samadžin edessä?»
Vastauksen asemesta Sutšarita siirsi tulelle paistinpannun joka alkoi äänekkäästi porista.
Haran Babu jatkoi: »Te toitte Binoi Babun ja Gourmohan Babun kotiinne ja rohkaisitte heitä siinä määrin, että he nyt ovat mielestänne tärkeämmät kuin kaikkein kunnianarvoisimmat Brahmo Samadžiin kuuluvat ystävänne. Huomaatteko, mikä on ollut seurauksena? Ja enkö minä varoittanut teitä alun alkaen? Miten onkaan nyt käynyt? Kuka voikaan nyt hillitä Lolitaa? Te kai luulette, että vaara rajoittuu yksin häneen! Mutta niin ei suinkaan ole laita! Minä olen tullut tänään varoittamaan teitä! Nyt te epäilemättä valitatte sitä onnettomuutta, jonka uhriksi on joutunut Lolita, mutta eipä ole kaukana se päivä, jona teillä ei ole edes tilaisuutta katua omaa lankeemustanne! Kuulkaa, Sutšarita, vielä on mahdollisuus kääntyä takaisin! Ajatelkaa hetkinen, millaiset suuret toiveet aikoinaan meitä yhdistivät, kuinka kirkkaana paistoi velvollisuus meidän edessämme ja kuinka laajana levisi näkyviimme Brahma Samadžin koko tulevaisuus — millaisia päätöksiä me teimme yhdessä ja kuinka huolellisesti säästelimme, joka päivä, elämän matkaa varten! Luuletteko, että kaikki tuo on tuhoutunut? Eipä suinkaan! Tuo toivojemme vainio on yhä vieläkin meitä odottamassa. Kääntykää vain vielä kerran katsomaan taaksenne. Tulkaa takaisin!»
Samassa alkoivat kiehuvassa öljyssä uiskentelevat erilaiset vihannekset valtavasti ritistä, ja Sutšarita käänteli niitä totuttuun tapaan. Haran Babun ääneti odotellessa, millaiseen tulokseen hänen katumuskehoituksensa johtaisivat, Sutšarita siirsi paistinpannun tulelta, kääntyi Haran Babun puoleen ja virkkoi vakavasti: »Minä olen hindu!»
»Oletteko hindu!» huudahti Haran Babu ihan ällistyneenä.
»Olen; minä olen hindu!» toisti Sutšarita, siirsi paistinpannun takaisin tulelle ja alkoi voimallisesti käännellä vihanneksia.
»Gourmohan on varmaankin ollut opastajananne aamuin illoin?» huudahti
Haran Babu karusti, toivuttuaan iskun ensimmäisestä huumauksesta.
»Niin», vastasi Sutšarita kääntymättä päin, »hän on ollut opastajanani; hän on minun guruni!»
Haran Babu oli näihin asti pitänyt itseään Sutšaritan henkisenä opettajana, ja jos hän olisi nyt kuullut Sutšaritan rakastavan Goraa, ei uutinen olisi ollut hänelle niin katkera — mutta se tieto, että Gora oli siepannut häneltä gurun oikeudet, koski häneen kuin piiskan sivallus.
»Olipa opettajanne kuinka iso mies tahansa, hindulainen yhteiskunta ei kumminkaan teistä huoli!» ivaili Haran Babu.
»Sitä en tiedä», vastasi Sutšarita. »Minä en ymmärrä teidän 'yhteiskuntaanne’, mutta tiedän olevani hindu!»
»Ettekö käsitä jo sen seikan, että olette jäänyt niin kauaksi aikaa naimattomaksi, riittävän sulkemaan teidät pois hindulaisesta yhteiskunnasta?» kysyi Haran Babu.
»Älkää suotta vaivatko itseänne sillä kysymyksellä», vastasi Sutšarita.
»Minä voin sanoa teille yhden ainoan asian: olen hindu!»
»Te olette hylännyt kaikki Pareš Babulta saamanne uskonnolliset opetukset tuon uuden gurunne jalkojen edessä, vai kuinka?» huudahti Haran Babu.
»Sydämeni valtias tietää, millainen on uskontoni, ja minä en halua kiistellä siitä kenenkään kanssa», vastasi Sutšarita. »Mutta erään asian voitte varmasti uskoa, nimittäin sen, että olen hindu!»
»Sallikaa minun sanoa», huudahti Haran Babu kärsimättömästi, »että luulottelittepa olevanne kuinka suuri hindu tahansa, teille ei kumminkaan koidu siitä mitään hyötyä. Gourmohan Babunne ei ole samaa maata kuin Binoi, joten ette voi toivoa häntä saavanne, vaikka huutaisitte itsenne käheäksi vakuuttaessanne olevanne hindu. Hänen on helppo paneutua guruksi ja pitää teitä oppilaanansa, mutta älkää unissannekaan ajatelko, että hän vie teidät kotiinsa ja perustaa talouden teidän kanssanne!»
Sutšarita unohti hetkiseksi kaiken keittämisen, kääntyi päin kuin tulenleimaus ja huudahti: »Mitä merkitsee koko teidän puheenne?»
»Se tarkoittaa sitä», vastasi Haran Babu, »ettei Gourmohan Babu mene milloinkaan kanssanne naimisiin!»
»Kanssani naimisiin!» huudahti Sutšarita, jonka silmissä oli uhkaava kirkkaus. »Enkö sanonut teille, että hän on minun guruni?»
»Epäilemättä sanoitte», vastasi Haran Babu, »mutta helppo on ymmärtää sekin, mikä jäi sanomatta!»
»Poistukaa tästä talosta!» huusi Sutšarita. »Te ette saa minua solvata. Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan, etten milloinkaan enää tule teidän näkyviinne.»
»Ette tule näkyviini!» ivaili Haran Babu. »Tehän olettekin nyt zenana-nainen! Oikea hindulainen aviovaimo! 'Auringoltakin salattu!’ Nyt saa Pareš Babu nauttia syntinsä täyden hedelmän! Nauttikoon vanhoilla päivillään töittensä hedelmiä; minä sanon hyvästi teille kaikille!»
Sutšarita paukahdutti keittiön oven kiinni ja heittäytyi permantoon yrittäen tukahduttaa nyyhkytyksiään Haran Babun poistuessa talosta kasvot vihan synkentäminä.
Harimohini oli kuullut jokaisen sanan heidän keskustellessaan, ja se, mitä hän oli siten saanut tietää Sutšaritalta itseltään, voitti hänen hurjimmatkin toiveensa. Hänen sydäntään paisutti riemu, ja hän huudahti: »Minkätähden se ei olisi mahdollista? Olisivatko olleet aivan suotta kaikki jumalalleni lausumani hartaat rukoukset?» Hän lähti heti rukouskammioonsa, heittäytyi pitkin pituuttaan jumalankuvansa eteen ja lupasi tästä päivästä lähtien lisätä uhrejansa. Hänen palvontansa, joka oli surun vuoksi tapahtunut useina päivinä erittäin rauhallisesti, oli tänään, itsekkään toivelman näyttäessä toteutuvan, kuuma ja kiihkeän harras.