KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Gora ei ollut koskaan puhunut kenellekään niinkuin hän nyt puhui Sutšaritalle. Tähän saakka hän oli esittänyt kuulijoilleen pelkkiä mielipiteitä, neuvoja ja puheita, mutta tänään, Sutšaritan edessä, hän ilmaisi koko olemustansa. Tähän itsensäilmaisemisen iloon ei sisältynyt ainoastaan voimantuntoa, vaan kaikki hänen mielipiteensä ja päätöksensä olivat hereätä tunnetta tulvillaan. Hänen elämänsä oli kauneuden verhoama, ja näytti siltä kuin jumalat olisivat yht'äkkiä vuodattaneet nektariansa hänen hartaudenharjoituksiinsa.
Tuon ilontunnon yllyttämänä Gora oli käynyt monena päivänä perätysten tervehtimässä Sutšaritaa, ollenkaan ajattelematta asian seurauksia. Mutta tänään, kuullessaan Harimohinin sanat, hän muisti kerran armottomasti nauraneensa Binoille ja soimanneensa häntä samanlaisesta viehtymyksestä. Gora oli kovin hämmästynyt huomatessaan joutuneensa samaan asemaan, oman tietämättömyyytensä vuoksi. Gora keräsi kaiken terveen vaistonsa, niinkuin nukkuja, joka saa oudossa paikassa tyrkkäyksen, säpsähtäen kavahtaa hereille. Gora oli kerran toisensa jälkeen saarnannut, että maailmassa on ollut monia voimallisia kansakuntia, jotka ovat täydellisesti tuhoutuneet, ja että yksin Intia on kyennyt elämään vastusvoimien uhallakin halki vuosisatojen, koska se on pidättyen ja järkähtämättä noudattanut vanhoja lakejansa. Niinpä Gora ei sallinutkaan lakeja vähimmässäkään määrässä loukattavan, ja hän sanoi että vaikka Intialta oli riistetty kaikki muu, sen sielu piili kuitenkin yhä vielä noissa järkkymättömissä säännöissä, ja mikään sortovalta ei kyennyt sen olemusta koskettamaan. Niin kauan kuin olemme vieraan kansakunnan alamaisia, meidän täytyy tarkoin noudattaa omia lakejamme ja jättää niiden hyvyyttä tai huonoutta koskeva kysymys myöhempiin aikoihin. Hukkuva ihminen, joka turvautuu oljenkorteen tai mihin muuhun esineeseen tahansa pelastaakseen henkensä, ei ollenkaan harkitse, onko esine ruma vai kaunis. Gora oli kerran toisensa jälkeen lausunut tuon mielipiteenänsä. Tänäänkin se oli hänen vakaumuksenaan, ja kun Harimohini soimasi häntä käytöksestä, hän oli kuin jalo norsu, jota tutkain ärsyttää.
Kotiin saapuessaan Gora tapasi Mohimin istumassa rahilla oven edessä paitahihasillaan ja piippua poltellen; oli näet virallinen lomapäivä. Hän kutsui Goran sisään ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minä haluan haastella kanssasi.»
»Älä suutu, veikkoseni», jatkoi hän, kun molemmat istuivat Goran huoneessa, »vaan salli minun ensinnäkin kysyä, oletko sairastunut samaan tautiin kuin Binoi? Sinä näytät liikkuvan varsin usein niillä kulmilla ja muuttuvan siellä hyväksi ystäväksi!»
»Sinun ei tarvitse olla peloissasi», vastasi Gora punastuen.
»Eipä voi mennä takaamaan, kun näkee, mitä tapahtuu», huomautti Mohim. »Sinä näytät arvelevan, että kysymyksessä on jokin syötävä, minkä voi vaikeudetta nielaista, ja että sitten voi palata kotiin muina miehinä! Mutta ystäväsi kohtalo osoittaa kyllin selvästi, että syötissä piilee koukku! Älä huoli karkuun juosta! En ole vielä ehtinyt asiaankaan. Olen kuullut olevan aivan varmaa, että Binoi menee naimisiin brahmotytön kanssa, ja tahdon sanoa sinulle ennakolta, ettemme tästä puoleen halua olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan!»
»Sehän on sanomattakin selvää», myönsi Gora.
»Mutta jos äiti alkaa hangotella vastaan, niin se on ikävä juttu», jatkoi Mohim. »Meidän perheellisten miesten täytyy yrittää ihan uupumukseen asti naittaessamme tyttäriämme ja poikiamme. Jos kaiken muun hyvän lisäksi vielä perustetaan Brahma Samadžin haaraosasto taloomme, niin minun täytyy muuttaa jonnekin muualle asumaan.»
»Ei, ei, se ei ole tarpeen!» vakuutti Gora.
»Sošin avioliittoa koskeva asia on nyt jokseenkin päätetty», virkkoi Mohim. »Mutta tuleva appiukko ei tyydy, ennenkuin saa haltuunsa sekä tytön että nimenomaan myöskin enemmän kuin hänen painonsa kultaa — hän näet tietää varsin hyvin, että inhimillinen olento kuuluu 'katoavaisten tavarain' luokkaan ja että kulta on paljoa kestävämpää. Hänen silmänsä keksivät paljoa kerkeämmin sokerin kuin lääkemarjan! On synti nimittää häntä apeksi, niin hävytön hän on vaatimuksissaan! Asia tulee minulle maksamaan sievän summan, mutta olenpa siitä jotakin oppinut ja tulen käyttämään oppimaani hyödykseni, kun naitan omaa poikaani. Toivoisin vain voivani syntyä jälleen ja saada isäni välittäjänä toimiessa järjestää oman avioliittoni — saatpa varmaan uskoa ottavani täyden hyödyn siitä, että olen syntynyt mieheksi. Tämä on sitä niinsanottua miehekkyyttä! Saattaa tytön isä kerrassaan tuhon omaksi! Onko se mikään pieni juttu? Sanoitpa mitä tahansa, veikkoseni, minä en voi kerallasi laulaa hindulaisen yhteiskunnan ylistystä päivin ja öin; jokin mielijohde saa aivan äkkiä ääneni sortumaan. Poikani on vasta neljäntoista kuukauden ikäinen — vaimoni tarvitsi sangen pitkän ajan korjatakseen sen erehdyksen, että synnytti ensin tytön — mutta olipa kuinka tahansa, Gora, sinun tulee ystäviesi keralla tehdä mitä suinkin voit, jotta hinduyhteiskunta pysyy kukoistavana, kunnes poikani on kyllin vanha naitettavaksi. Senjälkeen maamme voi minun puolestani muuttua muhamettilaiseksi, kristityksi tai miksi muuksi tahansa!»
»Niinpä sanonkin», jatkoi Mohim havaitessaan Goran nousevan ja aikovan poistua, »ettei käy kutsuminen Binoitasi Sošin vihkiäisiin, sillä olisihan liian typerää siten tehdä mahdollisiksi uusia ikävyyksiä. Sinun siis tulee jo nyt alkaa kehoittaa äitiä olemaan varovainen.»
Huoneeseen astuessaan Gora havaitsi Anandamojin istuvan pöydän ääressä, lasit nenällä, kirjoittamassa tilikirjaan jotakin luetteloa. Goran nähdessään hän sulki kirjan, otti lasit nenältä ja virkkoi: »Käy istumaan.»
»Haluan kuulla neuvoasi eräässä asiassa», sanoi Anandamoji hänen istuuduttuaan. »Olet tietenkin kuullut Binoin suunnitellusta naimisiinmenosta.»
»Hänen setänsä on siitä suuttunut», jatkoi Anandamoji huomatessaan Goran olevan ääneti, »ja kukaan hänen sukulaisistaan ei halua tulla vihkiäisiin. Ja kun on epävarmaa, voiko se tapahtua Pareš Babun luona, Binoin täytyy kaikin puolin järjestää asia omin neuvoin. Niinpä ajattelin, että olisi mukavinta, jos voisimme käyttää talomme pohjoispuolista toista kerrosta; alakerta on vuokrattu, mutta yläkerta on nyt vailla asujaimia.»
»Missä suhteessa se olisi mukavaa?» kysyi Gora.
»Kukapa pitää huolta juhlan valmisteluista, ellen minä sitä tee?» selitti Anandamoji. »Binoi joutuu pahaan pulaan. Mutta jos häät vietetään noissa suojissa, voin järjestää kaikki täältä käsin ilman vähintäkään vaikeutta.»
»Se on mahdotonta», äiti, virkkoi Gora päättävästi.
»Minkätähden se olisi mahdotonta?» kysyi Anandamoji. »Talonomistaja on antanut minulle luvan.»
»Ei, äiti, häitä ei käy viettäminen täällä», sanoi Gora painokkaasti, »minä vakuutan sinulle, että se on mahdotonta. Kuuntele minua!»
»Miksi ei?» kysyi Anandamoji. »Vihkiminen tapahtuu heidän juhlamenojensa mukaisesti.»
»Sellaiset puolustelut ovat hyödyttömiä», sanoi Gora. »Yhteiskunta ei sellaiseen tyydy. Tehköön Binoi mitä hyväksi näkee, mutta me emme voi suostua tähän liittoon. Eihän Kalkuttassa ole taloista puutetta. Binoilla on oma asuntonsa.»
Anandamoji tiesi varsin hyvin, että taloja oli yltäkyllin, mutta hänestä oli sietämätöntä ajatella, että kaikkien ystävien ja sukulaisten hylkäämän Binoin oli vietettävä häitään onnettoman ja ystävättömän henkilön tavoin jossakin vuokratussa talossa. Siitä syystä hän oli päättänyt tarjota käytettäväksi vapaana olevan osan heidän taloansa. Hän olisi ollut aivan tyytyväinen, kunhan olisi saanut häät vietetyiksi omassa talossaan aiheuttamatta mitään yhteiskunnan taholta tulevaa vastustusta.
»Jos ajatus on sinulle aivan vastenmielinen», huokasi Anandamoji, »niin meidän täytynee vuokrata talo toisaalta. Mutta siitä koituu minulle suurta vaivaa. Olipa miten tahansa; jos ajatukseni on mahdoton toteuttaa, niin miksi huolisimmekaan sitä enempää pohtia?»
»Ei ole hyvä, jos otat osaa vihkiäisjuhlallisuuksiin, äiti», huomautti
Gora.
»Mitä sanotkaan, Gora?» huudahti Anandamoji. »Ellen minä ole mukana
Binoin häissä, niin kuka sitten, tekisipä mieleni tietää!»
»Ei, se ei käy päinsä, äiti», väitti Gora edelleen.
»Kuulehan, Gora», sanoi Anandamoji, »sinä voit olla toista mieltä kuin
Binoi, mutta onko se mikään syy muuttua hänen vihamiehekseen?»
»Äiti», huudahti Gora hieman kiihtyneesti, »teet väärin, kun niin sanot. Ei ole minulle mikään onnellinen asia, kun tunnen olevan mahdotonta iloita Binoin naimisiinmenosta. Sinä, jos kukaan, tiedät, kuinka olen häneen kiintynyt, mutta nyt ei ole kysymyksessä kiintymys — ystävyys tai vihamielisyys ei vähimmässäkään määrässä asiaan vaikuta. Binoi tekee sen avoimin silmin, hyvin havaiten kaikki tekonsa seuraukset. Ei ole puhettakaan siitä, että me hylkäämme hänet, vaan hän hylkää meidät, joten hänen saamansa isku ei ole suurempi kuin hän on voinut edellyttää.»
»Gora», virkkoi Anandamoji, »Binoi tietää varsin hyvin, ettet tahdo kuulla puhuttavankaan tästä hänen avioliitostaan, se on totta. Mutta hän tietää myös, etten minä voi milloinkaan jättää häntä tällaisena elämän onnenenteisenä hetkenä. Minä voin vakuuttaa sinulle, että jos Binoi tietäisi minun kieltäytyvän antamasta siunaustani hänen morsiamelleen, niin mikään mahti ei saisi häntä menemään naimisiin. Luuletko, etten tunne Binoin mieltä?» Niin puhuessaan Anandamoji pyyhki pois kyynelen.
Se tuska, jota Gora mielessään tunsi Binoin vuoksi, vaivasi häntä kovin, mutta hän virkkoi siitä huolimatta: »Äiti, sinun tulee muistaa, että olet yhteiskunnan jäsen ja että olet velassa yhteiskunnallesi.»
»Gora», huudahti Anandamoji, »enkö ole kertonut sinulle jo monestikin, että olen katkaissut suhteeni yhteiskuntaani aikoja sitten? Siitä syystä yhteiskunta suhtautuu minuun karsaasti ja minä pysyttelen siitä loitolla.»
»Äiti», virkkoi Gora, »tuo huomautuksesi surettaa minua enemmän kuin mikään muu».
»Lapseni», sanoi Anandamoji kyyneleisin, lempein katsein, »Jumala tietää, ettei ole minun vallassani pelastaa sinua siitä tuskasta!»
»Minä sanon, mitä minun on tekeminen», lausui Gora nousten. »Minä lähden Binoin luo ja sanon hänelle, että hänen tulee järjestää naimisiinmenonsa siten, ettet sinä sen vuoksi joudu entistä enemmän yhteiskunnastasi erotetuksi, sillä toisin menetellen hän käyttäytyy erittäin itsekkäästi ja väärin.»
»Olkoon menneeksi», nauroi Anandamoji, »tee sinä mitä voit. Mene vain keskustelemaan hänen kanssaan, saammehan sitten nähdä, miten käy.»
Goran mentyä Anandamoji istui pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena, nousi sitten ja lähti miehensä luo.
Päivä oli kuukauden yhdestoista, ja Krišnadajal ei niinmuodoin ollut ryhtynyt mitenkään valmistamaan ateriaansa. Hän oli saanut käsiinsä erään uskonnollisen teoksen bengalilaisena käännöksenä ja oli nyt sitä lukemassa, peurantaljalla istuen. Anandamojin nähdessään hän kovin hämmentyi, mutta Anandamoji pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä, istuutui ovelle ja sanoi: »Kuulehan, me menettelemme kovin väärin.»
Krišnadajal katsoi olevansa maailmallisten oikeiden ja väärien asioiden ulkopuolella ja kysyi siis välinpitämättömän näköisenä: »Mikä on väärin?»
»Meidän ei pitäisi enää pettää Goraa», selitti Anandamoji. »Tilanne muuttuu yhä vaikeammaksi.»
Goran puhuessa katumusharjoituksestaan tuo kysymys oli johtunut Krišnadajalin mieleen, mutta myöhemmin hän oli itse syventynyt erilaisiin askeettisiin harjoituksiin siinä määrin, ettei ollut joutanut sitä enempää ajattelemaan.
»Sošimukhin naimisiinmenosta puhutaan, ja se tapahtunee phalgun-kuussa», jatkoi Anandamoji. »Kun talossamme on ollut suoritettava juhlamenoja, olen näihin aikoihin asti vienyt Goran kerallani toista tai toista tekosyytä käyttäen, mutta eipä ole ollutkaan mitään erinomaisempia pyhiä toimituksia. Mitä teen nyt, kun vietetään Sošin vihkiäisiä? Sanohan. Asia pahenee päivä päivältä. Minä anon Jumalalta anteeksi kaksi kertaa päivässä ja pyydän Häntä määräämään itselleni rangaistuksen, joka voi olla tarpeen. Mutta minua peloittaa kaiken aikaa, etten voi sitä enää salata, ja se merkitsee Goran onnettomuutta. Nyt pyydän sinulta lupaa saada puhua hänelle peittelemättä, ja sallittakoon minun kantaa se, mitä kohtalolla on minulle varattuna.»
Mitä merkitsikään, että Indran Krišnadajalille määräämien kidutusharjoitusten piti nyt äkkiä häiriytyä? Hän oli vielä äsken noudattanut erinomaisen tarkoin askeettisia sääntöjänsä, oli suorittanut melkein mahdottomia hengitystemppuja ja oli vähentänyt ruoka-annoksiaan siinä määrin, että vatsanahka epäilemättä pian koskettaisi selkärankaa. Ja sellaisena aikana piti tämän onnettoman asian tulla hänen vaivoikseen!
»Oletko mieltä vailla!» huudahti Krišnadajal. »Jos asian ilmaiset, niin minun on esitettävä erittäin vaikeita selityksiä, eläkkeeni lakkautetaan jokseenkin varmasti, ja voimmepa joutua poliisinkin kanssa tekemisiin. Mikä on tehty, se on tehty. Tee mitä suinkin voit asian estämiseksi — ja jos epäonnistut, niin eihän se ole mikään hirmuinen rikos.»
Krišnadajal oli päättänyt, että hänen kuoltuaan voitaisiin menetellä, miten hyväksi nähtiin, mutta sitä ennen hän tahtoi vain olla rauhassa. Kun hän sitäpaitsi ei ollenkaan välittänyt siitä, mitä toisille tapahtui hänen tietämättään, hän voi toivoa jotenkin asioista suoriutuvansa.
Anandamoji, joka ei voinut päättää, miten oli meneteltävä, näytti erittäin synkältä, kohottautui hieman ja virkkoi: »Etkö huomaa, kuinka raihnaiselta näytät? Ruumiisi —»
»Ruumis!» keskeytti Krišnadajal naurahtaen. Hänen ääneensä tuli kärsimätön sävy, kun hän kuuli vaimonsa ilmaisevan sellaista typeryyttä. Kun ei asiassa päästy mihinkään tyydyttävään päätökseen, Krišnadajal istuutui jälleen peurantaljalleen ja vaipui tutkimuksiinsa.
Sillävälin istui Mohim eräässä viereisessä huoneessa sannjasin seurassa, vakavasti keskustellen hänen kanssaan ihmisen korkeimmasta tarkoituksesta ja muista uskonnollisen elämän syvistä periaatteista. Mohim esitti kysymystä, oliko pelastus mahdollinen perheenisälle, ja teki sen niin nöyrästi ja pelokkaan hartaasti kuin olisi vastauksesta riippunut hänen koko elämänsä. sannjasi koki lohduttaa Mohimia parhaansa mukaan huomauttamalla, että ellei perheellinen mies voinutkaan saavuttaa täyttä pelastusta, hän kumminkin saattoi päästä taivaaseen; mutta sellainen vakuutus ei Mohimia lohduttanut. Hän ikävöi nimenomaan pelastusta. Pelkkä taivas ei ollut hänelle minkään arvoinen. Kunhan hän saisi tyttärensä tyydyttävällä tavalla naitetuksi, hän antautuisi palvelemaan sannjasia ja pyrkimään pelastukseen. Kukaan ei voisi harhauttaa häntä siltä uralta! Mutta tyttären naittaminen ei ollut mikään helppo tehtävä. Kunpa hänen gurunsa häntä armahtaisi!