NELJÄSKUUDETTA LUKU.
Nähdessään yht’äkkiä Anandamojin Sutšarita huudahti hämmästyneenä:
»Minä olin juuri lähtemässä teidän luoksenne!»
»Minä en tiedä, että olit tulossa», nauroi Anandamoji, »mutta tiedän, mikä asia sinut olisi tuonut luokseni. Olen tullut saman asian vuoksi, koska kohta sen kuultuani tunsin välttämättömäksi nähdä sinut.»
Sutšaritaa ihmetytti, että uutinen oli saapunut Anandamojin korviin, ja hän kuunteli tarkkaavasti Anandamojia, joka sanoi: »Maammoseni, minä olen pitänyt Binoita aina kuin omana lapsenani. Saatuani kuulla, kuinka te kaikki olitte ottaneet hänet ystävällisesti seuraanne, siunasin teitä sydämessäni sanomattomasti! Kuinka siis olisinkaan voinut pysyä toimettomana, kun kuulin teidän joutuneen vaikeuksiin? En tiedä, voinko tehdä jotakin teidän hyväksenne — mutta joka tapauksessa mieleni oli niin kuohuksissa, että minun täytyi tulla tänne juoksujalkaa. Onko Binoi kaikkien näiden ikävyyksien aiheena, kultaseni?»
»Ei ollenkaan!» huudahti Sutšarita. »Lolita on vastuussa koko hälinästä. Binoi ei aavistanutkaan, että Lolita tulisi laivaan virkkamatta sanaakaan toisille, mutta asia kerrotaan ikäänkuin he olisivat salaa sopineet asiasta ennakolta. Ja Lolita on sellainen tyttö, ettei hän milloinkaan suostu väittämään huhua vastaan tai selittämään, mitä on todella tapahtunut.»
»Mutta jotakin on asiassa tehtävä!» virkkoi Anandamoji. »Binoilla ei ole ollut hetkenkään rauhaa siitä saakka, kun hän on kaikki tuon kuullut — hän ottaa koko asian omaksi syykseen.»
Sutšarita punastui hieman, loi katseensa alas ja kysyi: »Luuletteko siis, että Binoi Babu —»
»Kuulehan, lapseni», keskeytti Anandamoji havaitessaan Sutšaritan kiusallisen epäröinnin. »Minä voin vakuuttaa, että Binoi tekee Lolitan hyväksi, mitä hänen käsketään tehdä. Olen tuntenut hänet lapsuudesta saakka ja olen nähnyt, että jos hän kerran antautuu, hän ei voi asetella minkäänlaisia ehtoja. Siitä syystä olen usein ollut alinomaisen pelon vallassa, koska olen ajatellut hänen sydämensä voivan johtaa hänet sellaiseen paikkaan, josta hän ei enää ole pelastettavissa.»
»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä, ettei Lolita suostu», sanoi Sutšarita tuntien paaden painon vierähtäneen mielestään. »Minä tunnen hänen sydämensä varsin hyvin. Mutta suostuuko Binoi Babu luopumaan omasta yhteisöstään?»
»Jos se on välttämätöntä, hän epäilemättä tekee niin», vastasi Anandamoji. »Mutta minkätähden puhutte yhteisöstä luopumisesta asiain ollessa tässä vaiheessaan? Onko se ollenkaan tarpeen?»
»Mitä, mitä sanottekaan, äiti?» huudahti Sutšarita. »Tarkoitatteko, että Binoi Babu voi mennä naimisiin brahmotytön kanssa jääden itse hindulaiseksi?»
»Jos hän on halukas niin menettelemään», vastasi Anandamoji, »niin mitä teillä on siihen sanottavaa?»
»Minä puolestani en ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista?» virkkoi
Sutšarita hämmentyneenä.
»Se näyttää minusta helpoimmalta asialta maailmassa, maammoseni», selitti Anandamoji. »Näetkös, minä en voi omassa kodissani suorittaa niitä menoja, joita toiset perheeni jäsenet suorittavat — ja siitä syystä monet nimittävät minua kristityksi. Erikoisia palvontamenoja suoritettaessa minä pysyttelen tahallani loitolla. Sinä kenties hymyilet, rakkaani, kun kuulet, ettei Gorakaan nauti vettä minun huoneessani! Mutta minkätähden sanoisinkaan, ettei talo niinmuodoin ole minun kotini ja ettei hindulainen yhteiskunta ole minun yhteisöni? Minä puolestani en voi milloinkaan niin sanoa. Minä pysyn siinä yhteisössä ja siinä talossa sietäen kaikki osakseni tulevat loukkaukset — enkä tunne siitä suurtakaan haittaa. Jos esteet muuttuvat ylipääsemättömiksi, lähden kulkemaan Jumalan minulle osoittamaa tietä, mutta loppuun saakka minä sanon mitä tunnen, ja heidän asiansa on päättää, hyväksyvätkö minut vai eivätkö.»
»Mutta kuulkaahan», virkkoi Sutšarita hieman hämillään, »tunnettahan
Brahma Samadžin periaatteet, — jos otaksumme, että Binoi Babu —»
»Hänen mielipiteensä ovat samaa lajia», keskeytti Anandamoji. »Brahma Samadžin periaatteet eivät ole kaiken muun luomakunnan ulkopuolella. Hän on lukenut minulle varsin usein niitä kirjoitelmia, joita on julkaistu aikakauskirjoissanne — ja minä en voi keksiä teidän periaatteissanne mitään ihmeteltävää.»
Puheen keskeytti Lolita, joka tuli huoneeseen etsimään Sutšaritaa. Anandamojin nähdessään Lolita arasti punastui, koska huomasi Sutšaritan ilmeestä, että he olivat puhuneet hänestä. Lolitan olisi tehnyt mieli karata pois, mutta hän ei keksinyt heti soveliasta tekosyytä.
»Tulehan, Lolita, tule, pieni maammoseni!» huudahti Anandamoji tarttuen hänen käteensä ja saaden hänet istumaan viereensä, ikäänkuin Lolita olisi ollut hänen erikoista omaisuuttansa.
Anandamoji jatkoi puhettaan Sutšaritalle: »Näetkös, maammoseni, hyvän ja pahan toisiinsa soinnuttaminen on kaikkein vaikeimpia tehtäviä, ja kuitenkin ne tavataan tässä maailmassa toisiinsa liittyneinä; siitä liitosta sukeutuu murhetta ja onnea — aina ei nähdä vain pahaa, vaan myöskin hyvää. Ja jos kerran se on mahdollista, niin enpä ymmärrä, minkätähden olisi kahden henkilön, joiden mielipiteet eroavat toisistaan, mahdoton solmia onnellista liittoa. Onko kahden henkilön välinen todellinen liitto pelkkä mielipiteiden asia?»
Sutšaritan pää oli yhä painuksissa, ja Anandamoji jatkoi: »Eikö teidän Brahma Samadžinne salli kahden henkilön liittyvän toisiinsa, jos he sitä tahtovat? Pitääkö teidän yhteisönne ulkokohtaisten määräystensä nojalla erillään kaksi olentoa, joiden sydämet Jumala on yhdistänyt? Maammoseni, eikö tässä maailmassa ole missään sellaista yhteisöä, joka jättää huomiotta vähäiset mielipiteiden eroavaisuudet ja sallii yhteenliittymisen sellaisissa asioissa, jotka todella jotakin merkitsevät? Onko inhimillisten olentojen ainoana tehtävänä siten riidellä Jumalansa kanssa? Yksinomaan sitäkö varten niinsanottu yhteiskunta on perustettu?»
Johtuiko Anandamojin keskustellessaan osoittama lämmin innostus vain siitä, että hän halusi karkoittaa Binoin ja Lolitan avioliittoon kohdistuvia vastaväitteitä? Eikö hän ajatellut hieman sitäkin, että voisi huomautustensa nojalla poistaa senkin vähäisen epäröinnin, joka Sutšaritan mielessä vielä vallitsi? Ei näet käynyt päinsä, että Sutšarita jäi sille kannalle. Jos Sutšarita johtui siihen lopulliseen päätelmään, ettei Binoi voinut mennä naimisiin Lolitan kanssa kääntymättä brahmoksi, niin se ainoa toivo, joka oli Anandamojia kannattanut viimeksikuluneina päivinä, joutuisi sekin häpeään! Samana päivänä oli Binoi häneltä kysynyt: »Äiti, tuleeko minun merkitä nimeni Brahma Samadžin jäsenluetteloon? Tuleeko minun suostua siihenkin?» Ja Anandamoji oli vastannut: »Ei, ei! Minä en pidä sitä ollenkaan välttämättömänä!»
Sitten Binoi oli vielä kysynyt: »Mutta entä jos minua pakotetaan?»
»Ei», oli Anandamoji vastannut hetkisen vaiettuaan, »tässä asiassa ei voida käyttää pakotusta».
Mutta Sutšarita ei ollut myöntynyt siihen, mitä Anandamoji oli sanonut, ja kun hän ei mitään vastannut, Anandamoji käsitti, ettei Sutšaritan mieli ollut vielä asiaan taipunut.
Anandamoji mietti: »Minä kykenin murtamaan yhteisöni perintätavat ainoastaan Goraan kohdistuvan kiintymykseni nojalla. Mutta eikö Sutšaritan sydän ole kiintynyt Goraan? Jos olisi ollut niin laita, hän ei varmaankaan olisi pitänyt tuollaista joutavaa asiaa niin tärkeänä.»
Anandamoji tunsi mielensä hieman masentuneeksi. Goran vapaaksipääsemiseen oli ainoastaan pari kolme päivää, ja Anandamoji oli ajatellut, että häntä odotti olopiiri, josta hän voi löytää onnensa. Hän tunsi, että nyt oli aika saada Gora kiintymään, koska muuten ei käynyt arvaaminen, millaisiin vaikeuksiin hän saattoi joutua. Mutta Goran omakseen voittaminen ja omanansa säilyttäminen ei ollut tavallisen tytön asia. Toisaalta olisi ollut väärin antaa hänelle puolisoksi jonkin hinduperheen tytär — siitä syystä Anandamoji oli hylännyt useita naimaikäisten tyttärien vanhempien tekemiä tarjouksia. Goralla oli tapana sanoa, ettei hän mene milloinkaan naimisiin, ja ihmiset olivat ihmetelleet, ettei Anandamoji hänen äitinään ollut vastustanut sellaista päätöstä. Huomatessaan sitten taipumisen merkkejä Anandamoji oli ollut kovin iloissaan, ja Sutšaritan äänetön vastustus oli niinmuodoin hänelle ankara isku. Mutta Anandamoji ei niinkään helposti aiheestaan luopunut. Hän sanoi itsekseen: »Hyvä, odotetaan, niin saadaan nähdä.»