KAHDEKSASKUUDETTA LUKU
Paetessaan Rameshin näkyvistä Hemnalini juoksi huoneeseensa ja istuutui rauhoittumaan. Ensi kiihtymyksen lauettua tunkihe mieleen häpeäntunne. "Miksi en voinut kohdata Ramesh Babua malttiani menettämättä?" mietti hän. "Miksi minun pitikään käyttäytyä niin surkeasti, kun hän yht'äkkiä seisoi edessäni? Enhän voi enää ollenkaan luottaa siihen, että kykenen tunteitani hillitsemään. Minun täytyy varoa toiste osoittamasta sellaista ryhdittömyyttä." Hän kokosi voimansa, nousi, avasi oven ja päätti lähteä jälleen tapaamaan Ramesh Babua miettien mielessään: "Tällä kertaa en pakene; hillitsen tunteeni."
Samassa hänen mieleensä johtui jotakin. Hän palasi huoneeseensa, otti lippaasta sen rannerengasparin, jonka Kshemankari oli hänelle lahjoittanut; siten varustettuna hän astui pää pystyssä puutarhaan, valmiina ottamaan vastaan, mitä tuleman piti.
Ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli hänen isänsä. "Minne olet menossa, Hem?" kysyi Annada Babu.
"Eikö Ramesh olekaan täällä? Missä on Dzhogen?" kysyi Hemnalini.
"He lähtivät yhdessä pois." Hemnalini tunsi mielensä keventyvän, kun ei tarvinnut asettaa itsensähillitsemiskykyä kokeen alaiseksi.
"Niin, ja nyt — —", jatkoi Annada Babu.
"Minä lähden kanssasi, taatto", sanoi Hemnalini. "Kylpemiseen ei kulu pitkää aikaa. Sinä voit jo tilata vaunut."
Hemnalinissa tapahtunut äkillinen muutos, hänen luonnoton intonsa päästä mahdollisimman pian Kshemankarin luo ei jäänyt Annada Babulta huomaamatta ja lisäsi hänen levottomuuttansa. Hemnalini peseytyi ja pukeutui kiireesti ja tuli sitten kysymään, olivatko vaunut jo saapuneet.
"Ei vielä", vastasi hänen isänsä. Hemnalini lähti kävelemään puutarhaan
Annada Babun istuessa kuistikolla päätänsä hieroskellen.
Oli vasta puoli yksitoista, kun he saapuivat Nalinakshan taloon, eikä tohtori ollut vielä palannut sairaskäynneiltänsä. Niin ollen jäi Kshemankarin asiaksi keskustella vieraiden kanssa. Hän alkoi jutella Annada Babun kanssa laveasti hänen terveyttänsä ja sukuansa koskevista seikoista luoden samalla syrjäsilmäyksen Hemnaliniin. Hän ihmetteli, ettei tyttö näyttänyt iloisemmalta. Tulossaolevan onnellisen tapahtuman olisi pitänyt kohottaa hänen kasvoillensa aamuruskoa muistuttava ruusuinen hohtelu. Sensijaan ne näkyivät olevan huolen pilvien peitossa.
Kshemankari oli luonnostaan herkkätunteinen, ja Hemnalinin iloton ilme masensi hänen mieltänsä. "Useimmat tytöt", ajatteli hän, "pitäisivät itseänsä erittäin onnellisina saadessaan Nalinin, mutta ylenmääräinen sivistys on nähtävästi pannut tämän pään niin pyörälle, että hän luulee itseänsä liian hyväksi; muulla tavoin en voi selittää hänen painostunutta ja hajamielistä ilmettänsä. Oma syyni: minä olen vanha eukko ja kärsimätön; en jaksanut odottaa toiveitteni toteutumista. Minä järjestin asiat niin, että Nalin sai morsiamekseen tytön, joka ei enää ole mikään lapsi, enkä yrittänytkään ottaa selkoa hänen todellisesta luonteestansa. Ikävää, etten ehtinyt häneen paremmin tutustua; mutta minunhan on jo aika jättää hyvästi kaikki maalliset asiat." Nämä ajatukset häiritsivät Kshemankaria hänen jutellessaan Annada Babun kanssa, joten hänestä tuntui yhä hankalammalta pitää keskustelua käynnissä. Vihdoin hän ilmaisi salaiset ajatuksensa. "Oikeastaan", sanoi hän, "ei ole mitään syytä kiirehtiä häiden viettämistä. He ovat kumpikin kyllin iäkkäät tietääkseen mitä tahtovat; ei maksa vaivaa heitä ahdistella. Minä en tiedä, mitä Hemnalini ajattelee, mutta Nalinista voin sanoa, ettei hän ole siihen ajatukseen vielä oikein tottunut." Hänen sanansa olivat tarkoitetut etupäässä Hemnalinille; tyttö tuntui olevan kahdella päällä, ja Kshemankari ei halunnut vieraittensa saavan sellaista käsitystä, että hänen poikansa oli ylen iloinen ajatellessaan tulevaa avioliittoansa.
Hemnalini oli aloittanut päivänsä väkinäisen iloisuuden tilassa, ja tulos oli aivan toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Lyhytaikainen hilpeys vaihtui täydelliseksi uupumukseksi. Kshemankarin taloon astuessaan hän oli tuntenut äkillistä pelonkauhua, ja se uusi elämänpolku, jota hänen oli lähdettävä kulkemaan, näkyi hänen mielessänsä kivisenä, jyrkkänä ja loppumattomana. Vanhusten lausuessa toisilleen kohteliaisuuksia Hemnalini joutui epäilysten valtaan, ja tuloksena oli, että hänessä taisteli kaksi vastakkaista tunnetta, kun Kshemankari näytti kylmenevän koko naimissuunnitelmalle. Toisaalta vapauttaisi pikainen naimisiinmeno hänet levottomuuden ja epäröimisen tilasta, ja siksi hän toivoi kihlausasian tulevan nyt lopullisesti ratkaistuksi; mutta toisaalta se vihjaus, että koko suunnitelmasta sopi vielä luopua, synnytti hetkellistä helpotuksen tunnetta.
Merkitsevän lausuntonsa jälkeen Kshemankari oli luonut Hemnaliniin pikaisen silmäyksen ja huomannut sanojensa vaikutuksen. Hänestä näytti siltä, että tytön ilme oli käynyt levollisemmaksi, ja samassa hänen sydämensä paatui Hemnalinille. "Minä olin myydä Nalinini kovin huokeasta"? ajatteli hän iloiten siitä, että poikansa viipyi niin kauan.
"Tämä on ihan Nalinakshan tapaista!" jatkoi hän, yhä Hemnalinille puhuen. "Hän tietää varsin hyvin, että te tulette tänään, mutta siitä huolimatta hänestä ei näy vielä jälkeäkään. Hän olisi varsin hyvin voinut vähentää töitänsä tänään. Jos minä voin hiemankaan huonosti, niin hän jättää sairaskäyntinsä ja jää kotiin, miten paljon siten menettäneekin!"
Sitten Kshemankari pyysi anteeksi, että täytyi lähteä katsomaan, millä asteella aterian valmistus oli. Hänen tarkoituksensa oli jättää Hemnalini Kamilan huostaan saadakseen itse jutella kahden kesken vanhan herran kanssa.
Ruoka kiehua porisi hiljaisella tulella valmiiksi keitettynä, ja Kamila istui keittiön nurkassa niin syviin mietteisiin vaipuneena, että Kshemankarin äkkiä sisään astuessa säpsähti ja hypähti seisaalleen, hämillään ja hymyillen.
"Sinäpä näytät olevan uutterissa keittopuuhissa, lapsukaiseni", virkkoi vanha rouva.
"Kaikki on valmiina, maammoseni", vastasi Kamila.
"Miksi istutkaan täällä niin hiljaa, rakas lapsi? Annada Babu on vanha mies; sinun ei tarvitse häntä ujostella. Hem on täällä, ja minä ajattelin, että voisit viedä hänet vähäksi aikaa huoneeseesi juttelemaan. Minä en halua häntä ikävystyttää pakottamalla häntä keskustelemaan minunlaiseni vanhan ihmisen kanssa."
Hemnalinin näennäinen kylmäkiskoisuus oli vain lisännyt Kshemankarin kiintymystä Kamilaan.
"Mutta minä en osaa puhua hänen kanssaan", huomautti Kamila, "hän on kovin oppinut, ja minä en tiedä mitään."
"Mitä johtuukaan mieleesi!" virkkoi Kshemankari. "Sinä olet yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Miten ihmiset ylpeilevätkään oppineisuudestansa, kovin vähän on niin viehättäviä kuin sinä. Jokainen voi oppia jotakin kirjoista, mutta monen ei ole suotu olla sellainen suloinen pikku nainen kuin sinä. Tulehan nyt, kultaseni. Sinun pitää ensin pukeutua. Minä annan yllesi jotakin oikein somaa."
Kshemankari oli päättänyt asettaa Hemnalinin kuihtuneen kauneuden rinnalle tämän oppimattoman tytön raikkaan viehätyksen; hänen teki mieli kaikin tavoin nöyryyttää kopeata.
Kamilalle ei jäänyt mitään vastustelun mahdollisuutta. Kshemankari koristi hänet taitavin käsin, antoi hänen pukea yllensä vaaleankeltaisen silkkihameen ja järjesti hänen hiuksensa uusimman muodin mukaisesti. Hän käänteli Kamilan kasvoja puolelta toiselle tutkiakseen vaikutusta. Vihdoin hän suuteli tyttöä poskelle ja huudahti ihastuneena: "Sinä olet niin kaunis, että kelpaat kuninkaan palatsiin!"
Kamila huomautti tavantakaa: "Maammoseni, he istuvat ihan yksin; on jo myöhä."
"Älä ole siitä huolissasi", vastasi Kshemankari, "minä en lähde, ennenkuin olen saanut sinut kuntoon."
Kun Kamila oli täysissä pukimissa, sanoi Kshemankari: "Tulehan nyt kanssani, kultaseni; älä ujostele. Kun tuo korkeasti oppinut kaunotar sinut näkee, niin hän joutuu häpeämään. Sinä vedät vertoja niille kaikille." Kshemankari vei Kamilan mukanansa huoneeseen, johon oli vieraansa jättänyt. Nalinaksha oli sillävälin saapunut ja jutteli heidän kanssansa.
Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei päästänyt häntä menemään.
"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän, "täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."
Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen kihlatullensa.
Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.
Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."
Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen, että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia itselleen.
Hänen polvensa värähtelivät, kun hän lähti huoneesta.
"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti.
"Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"
"Ei ole; on vain serkku — isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota
Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.
"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut: 'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi, etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet sinä ajattele niin, rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."
Kamilan ennakkoluulot hälvenivät kerrassaan. "Onko tosiaankin mahdollista, että sinä voit minusta pitää, didi?" kysyi hän. "Minä olen kovin tuhma."
Hemnalini hymyili. "Kunhan opit minut tuntemaan, niin huomaat, että minäkin olen kovin tuhma. Minä tiedän vain muutamia kirjoista oppimiani asioita, ja senvuoksi tahtoisin sinun pysyvän aina luonani, jos minä tulen tähän taloon. Minua peloittaa hirveästi se ajatus, että minun pitäisi yksin hoitaa taloutta."
"Jätä se kokonaan minun huolekseni", sanoi Kamila lapsellisen koruttomasti. "Minä olen suorittanut sellaisia töitä pienestä pitäen. Minä en pelkää mitään sellaista. Me hoidamme talouden yhdessä, kuin sisaret ainakin. Sinä teet hänet onnelliseksi, ja minä pidän huolta teistä kummastakin."
"Miten onkaan, kultaseni", virkkoi Hemnalini sitten, "sinä et ole koskaan kunnolla nähnyt miestäsi; voitko vielä muistaa, minkä näköinen hän oli?"
Kamila ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen. "Minä en silloin tietänyt, että minun olisi pitänyt painaa hänen kuvansa mieleeni, didi. Setä Tshakrabarttin luona serkkuni Saila ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Minä näin, miten hän oli kiintynyt mieheensä, ja se avasi minun silmäni. Minä en ole oikeastaan koskaan nähnyt miestäni, mutta siitä huolimatta aloin häntä sydämestäni rakastaa ja kunnioittaa. Jumala palkitsi minun uskollisuuteni, sillä minulla on nyt mielessäni selvä kuva miehestäni. Hän tosin ei ole koskaan löytänyt minusta vaimoaan, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisin löytänyt hänestä mieheni."
Kertomus Kamilan uskollisesta kiintymyksestä löysi vastakaikua Hemnalinin sydämestä. "Minä ymmärrän hyvin mitä tarkoitat", sanoi hän vähäisen vaitiolon jälkeen. "Kun sillä tavalla jotakin saamme, niin saamme sen todellakin omaksemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja kestämätöntä."
Mahdotonta on sanoa, ymmärsikö Kamila tuon täysin vai eikö. Hän katseli Hemnalinia hetkisen silmää räpähdyttämättä ja virkkoi sitten: "Sen täytyy olla totta, didi, koska sinä sen sanot. Minä en sitä murehdi; olen täysin onnellinen. Olen saanut palkkani."
Hemnalini tarttui Kamilan käteen. "Mestarini sanoo, että todellinen voitto on vain siinä, missä häviö ja voitto merkitsevät samaa. Varmaa on, rakkaani, että jos voitan ehdottomalla antaumuksellani niin paljon kuin sinä olet voittanut, niin voin kiittää itseäni tosiaankin onnelliseksi." Kamila silmäili ihmeissään Hemnalinia. "Mitä tarkoitatkaan, didi? Sinulla tulee olemaan kaikki; sinulta ei varmaankaan puutu mitään?"
"Minä voin olla ihan tyytyväinen, kun osakseni tulee mikä minulle on säädetty", vastasi Hemnalini. "Jos enemmän saisin, niin saisin huolta ja surua. Sinä varmaan hämmästyt kuullessasi minun näin puhuvan, mutta minä tunnen, että Jumala käskee minua tämän sanomaan. Tiedätkö, rakkaani, minulla oli tänään raskas paino sydämelläni, mutta sinut kohdattuani se on poissa, ja minä tunnen saaneeni uutta voimaa. Senvuoksi minä juttelen näin paljon. En ole milloinkaan ennen sitä osannut. Kuinka saitkaan avatuksi sydämeni, rakas sisar?"