KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU
Annada Babu oli vuokrannut kaupungin ulkorajoilta itsellensä asumuksen.
Benaresiin saavuttuaan hän oli kuullut, että se lievä kuume ja yskä, joka oli rasittanut Nalinakshan äitiä Kshemankaria, oli osoittautunut keuhkotulehduksen oireeksi. Kuumetta oli äidyttänyt kylmä sää ja tavanomainen aamuinen peseytyminen Gangesissa, mistä hän ei suostunut luopumaan, ja hänen tilansa oli käynyt todellakin arveluttavaksi. Hemnalinin uupumattoman huolenpidon nojalla pahin vaara nyt oli ohi, mutta sairaus oli kovin heikontanut vanhaa naista. Eräässä suhteessa Hemnalini ei voinut häntä mitenkään auttaa. Kshemankari noudatti rituaaliseen puhtauteen nähden ankaroita periaatteita eikä voinut ottaa määrättyjä lääkkeitä ja ruokia Brahma Samadzhiin kuuluvan tytön kädestä. Hän oli tottunut itse keittämään ruokansa, ja nyt sen teki Nalinaksha tarjoillen sairaalle kaikki ateriat hänen sitä kovin pahoitellessa.
"Minun olisi aika joutua pois tieltä", valitteli hän. "Miksi Herra antaa minun yhä elää vain vaivaksi sinulle?"
Vaikka Kshemankari omaan mukavuuteensa ja henkilökohtaisiin koruihinsa nähden oli erittäin vaatimaton, piti hän kuitenkin tarkoin silmällä ympäristönsä järjestystä ja kauneutta; tämän Hemnalini oli kuullut jo Nalinakshalta. Senvuoksi tyttö otti erikoiseksi tehtäväksensä pitää koko taloa mitä parhaassa järjestyksessä ja pukeutui aina erittäin huolellisesti lähtiessään tapaamaan vanhaa rouvaa. Annada Babu toimitti hänelle kukkia läheltä vuokraamastansa puutarhasta, ja Hemnalinilla oli tapana niillä sievästi koristaa sairaan huone.
Nalinaksha yritti tavantakaa saada äitinsä ottamaan itselleen palvelijattaren, mutta äiti ei millään ehdolla siihen suostunut. Talossa oli luonnollisesti erinäisiä palvelijoita — mies- ja naisväkeä —, jotka toimittivat karkeammat työt, mutta vanha rouva ei voinut sietää, että joku palkkalainen suoritti hänelle henkilökohtaisia palveluksia. Vanhan hoitajattaren kuoltua ei palvelijatar ollut milloinkaan kelvannut häntä viuhkoinaan tai hieromaan, ei silloinkaan, kun hän makasi sairaana.
Hän piti sievistä lapsista, pojista ja tytöistä. Palatessaan aamulla Ganges-virrasta peseytymästä uutterasti sirotellen kukkia ja pirskotellen pyhää vettä jokaiselle Shivan kuvalle, jonka ohi kulki, hän tavallisesti otti mukaansa kotiin jonkun sievän maalaispoikasen tai kaunisihoisen pienen bramaanitytön. Sitäpaitsi hän oli voittanut useiden naapuriston lasten sydämet lahjoittelemalla heille leluja, kuparikolikoita ja makeisia.
Toisinaan näiden nuorten parvi tuli hänen taloonsa ja teuhasi siellä mielin määrin hänen vilpittömäksi mielihyväksensä. Oli hänellä vielä toinenkin heikkous. Hän ei voinut milloinkaan jättää ostamatta sievää pikkuesinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Syynä ei ollut halu koota sellaisia esineitä itsellensä; hänen teki mieli lahjoittaa niitä sellaisille henkilöille, joiden tiesi todella osaavan niistä iloita. Kaukaisten sukulaisten ja tilapäisten tuttavienkin luo ilmaantui aika ajoin salaperäisiä kääröjä vastaanottajain suureksi ihmetykseksi. Hänellä oli iso eebenholtsikirstu, johon hän oli kerännyt suuren joukon sieviä koruja ja silkkivaatteita morsianta varten, jonka Nalinaksha oli kerran kotiinsa tuova. Kshemankari kuvitteli miniänsä nuoreksi erittäin kauniiksi tytöksi, joka vilkkaalla ja viehättävällä käytöksellään ilahduttaisi harmajaa taloa ja jota mielellään koristaisi aarrearkussa lepäävillä koruilla. Sellaiset mielikuvat antoivat vanhalle rouvalle aihetta moneen miellyttävään haavelmaan.
Kshemankarin oma elämänlaatu oli täysin askeettinen, mutta vaikka hän kuluttikin melkein koko päivän rukoillen ja uskonnollisia menoja noudatellen ja nautti kunakin päivänä ainoastaan yhden aterian, maitoa ja hedelmiä, moitti hän kuitenkin ankarasti Nalinakshan ankaraa elämäntapaa. Miehen ei hänen mielestänsä sopinut liian jyrkästi noudattaa rituaalisia sääntöjä. Hän piti miehiä suurina lapsina ja osoitti heitä kohtaan jalomielistä ja lempeätä suvaitsevaisuutta, jos heiltä sattui ruoan ja juoman nauttimisessa puuttumaan kohtuutta ja oikeata oivallusta.
"Mitä syytä on miehellä kohdella itseänsä niin ankarasti?" oli hänellä tapana leppoisasti kysyä. Selvää jumalattomuutta ei tietenkään käynyt puolusteleminen, mutta hän oli varmasti vakuutettu siitä, etteivät säännöt olleet miehiä varten. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos Nalinaksha olisi kohtuullisessa määrässä osoittanut tavallisen miehenpuolen häikäilemätöntä ja itsekästä luontoa, kunhan hän vain yhä olisi sallinut äidin rauhassa rukoilla ja olisi pysytellyt hänestä loitolla niinä aikoina, jolloin hänen kosketuksensa oli rituaalisessa katsannossa saastuttava.
Kun Kshemankari nousi sairasvuoteestansa, niin hänen mieltänsä kovin ilahdutti, ettei ainoastaan Hemnalini ollut muuttunut Nalinakshan oppien innostuneeksi kannattajaksi, vaan että harmaapäinen Annada Babukin istui hänen edessänsä kuunnellen hänen lausumiansa niin syvän kunnioittavasti, kuin ne olisivat olleet jonkin profeetan innoitettuja julistuksia.
Eräänä päivänä hän puhutteli Hemnalinia kahden kesken ja huomautti nauraen: "Rakas lapsi, minä pelkään, että te vain tuette Nalinakshaa hänen hupsuudessaan. Miksi välitättekään niistä mielettömyyksistä, joita hän saarnaa? Teidän iällänne on nautittava täysin siemauksin elämästä; teidän pitäisi ajatella pikemmin vaatteita ja huvituksia kuin uskontoa. Kysytte kenties, miksi minä en käytännössä toteuta, mitä opetan. On kumminkin otettava huomioon, että minun laitani on hieman toisin. Minun vanhempani olivat erittäin ankarat, ja meitä kaikkia, poikia samoinkuin tyttöjäkin, kasvatettiin hurskauden ilmakehässä. Me emme tuntisi itseämme, jos nyt luopuisimme tottumuksistamme. Te olette saanut toisenlaisen kasvatuksen. Minä tunnen tarkoin sen ilmakehän, jossa te olette kasvanut. Teidän ei käy mukautuminen toisenlaiseen elämänlaatuun. Ei ole hyvä tehdä väkivaltaa taipumuksillenne, lapsi kulta. Minun mielestäni on jokaisen näissä asioissa noudatettava luonnollista taipumustansa. Muu ei käy päinsä; teidän on paras siitä luopua. Paastoaminen ja rukoileminen eivät ole teitä varten. Tuo ajatus, että Nalin on innoitettu opettaja, on ihan uusi: hän itse ei tosiaankaan tiedä mitään sellaisista asioista. Vielä hiljattain hän noudatti omia taipumuksiansa ja osoitti ilmeistä ikävystymistä, jos oli kuunneltava pyhiä tekstejä. Hän on valinnut tämän suunnan vain minun mielikseni, ja pelkäänpä, että hänestä aivan pian sukeutuu todellinen erakko. 'Pysyttele sinä lapsuutesi uskossa', sanon minä hänelle alinomaa, 'minusta ei siinä ole mitään vikaa, ja tosiaankaan ei mikään olisi minulle mieluisampaa'; mutta hän vain nauraa; se on hänen tapaistansa. Hän ei avaa suutansa, sanoipa hänelle mitä tahansa. Jos häntä sättii, ei hän sittenkään vastaa!"
Tämä keskustelu tapahtui myöhään iltapäivällä vanhan rouvan järjestellessä Hemnalinin hiuksia. Hän ei hyväksynyt tytön yksinkertaista kampausta.
"Te luulette minua kovin vanhanaikaiseksi, ystäväiseni", oli hänellä tapana sanoa, "luulette, etten minä ollenkaan tunne uusimpia muoteja. Mutta luulenpa voivani kehuskella, että ymmärrän tukkalaitteista enemmän kuin te. Minulla oli muinoin tuttavana eräs miellyttävä englantilainen naishenkilö. Hän tapasi tulla tänne opettamaan minulle ompelua, ja samalla hän neuvoi minulle koko joukon hiuslaitteitakin. Minun tietenkin täytyi kylpeä ja muuttaa vaatteet hänen jokaisen käyntinsä jälkeen! Olipa oikein tai väärin olla niin turhantarkka, missään tapauksessa en minä voinut olla niin menettelemättä. Te ette saa pahastua, vaikka olen teihinkin nähden niin arka; tiedättehän, ettei se johdu vastenmielisyydestä! vaan vanhasta tottumuksesta. Minua kohtasi kauhea isku, kun mieheni perhe luopui hindulaisesta oikeauskoisuudesta, mutta minä en esittänyt vastalauseita. Sanoin vain: Noudattakaa omaatuntoanne; minä olen vain oppimaton nainen enkä voi luopua totutusta tavastani!" Kshemankari pyyhki kyynelen silmästänsä.
Vanhaa rouvaa miellytti kovin Hemnalinin pitkien palmikkojen purkaminen ja hiusten asetteleminen yhä uudella tavalla. Menipä hän vihdoin niinkin pitkälle, että avasi eebenholtsikirstunsa ja koristi tytön niillä hilpeän värikkäillä vaatteilla, joista hän piti. Sellainen pukeminen oli hänelle erinomainen ilo. Hemnalini tuli melkein joka päivä käsitöinensä ja kulutti illan opetellen uusia menetelmiä.
Kshemankari luki myös mielellään bengalilaisia romaaneja, ja Hemnalini toi hänelle kaikki kirjat ja aikakausjulkaisut, joita hänellä oli. Hem ihmetteli, miten terävästi vanha rouva puhui kertomuksista ja tutkielmista; hän oli aina luullut sellaisen arvostelukyvyn voivan olla ainoastaan englantilaisen kasvatuksen tuloksena. Nalinakshan äidin puheissa ilmenevä leikkisyys ja hänen hurskas elämäntapansa saivat hänet näyttämään Hemnalinin silmissä ylen ihmeelliseltä naiselta. Hänessä ei ollut mitään aivan tavallista tai sovinnaista, ja hänen kanssaan seurusteleminen muodostui Hemnalinille iloisten yllätysten sarjaksi.