KAHDESKUUDETTA LUKU
Kamilan elämä Nabinkalin talossa oli kuin matalaan, mutaiseen lammikkoon suljetun kalan. Hänen ainoa pelastuksensa oli pakeneminen, mutta siitä ei voinut olla puhettakaan niin kauan kuin hän ei tietänyt, minne paeta. Hänen äskeinen vaelluksensa oli hänelle osoittanut, kuinka kaamealta maailma öiseen aikaan näyttää, ja hän säikkyi ajatellessaan toista samanlaista retkeä kohti tuntemattomia kohtaloita.
Omalla omituisella tavallaan Nabinkali tosin piti Kamilasta, mutta hänen kiintymyksensä ilmeni epämiellyttävässä muodossa. Hän oli tullut tytön avuksi hädän hetkenä, mutta teki hänelle vaikeaksi tuntea vastaavaa kiitollisuutta, joten Kamila viihtyi paljoa paremmin talousaskareita toimitellessaan kuin ikävystyttävinä lomahetkinä, jotka hänen oli pakko viettää Nabinkalin seurassa.
Eräänä aamuna eukko huusi hänet luoksensa ja piti hänelle seuraavan puheen: "Kuulehan, neitiseni, mieheni ei voi tänään oikein hyvin, joten hänen pitää saada ohukaisia tavallisen ruokansa asemesta. Sinun ei kumminkaan tarvitse siinä tuhlata niin summattomasti voinsulaa. Myönnän mielelläni, että olet hyvä keittäjätär, mutta minun on mahdoton ymmärtää, mitä teet niin paljolla voilla. Siinä suhteessa Urija oli sinua etevämpi. Hän käytteli voita hänkin, se on selvää, mutta ruoassa sitä tuskin maistoi."
Kamila ei koskaan vastustellut; saatuaan nuhteita hän jatkoi rauhallisesti työtänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Tänä aamuna loukkaus kuitenkin koski häneen kipeästi, ja hän hautoi sitä mielessään samalla kuin puhdisteli vihanneksia. Hän oli parhaillaan ehtimässä siihen päätelmään, että maailma on iloton paikka ja elämä rasittava taakka, kun hänen korvansa samassa tavoittivat jotakin, mikä herätti hänen huomiotansa. Nabinkali oli kutsunut palvelijan luoksensa antaakseen hänelle määräyksiä, ja Kamila kuuli hänen sanovan:
"Kuule, Tulsi, juokse nopeasti kaupunkiin ja nouda tohtori Nalinaksha; sano hänelle, että isäntäsi on sairastunut."
Tohtori Nalinaksha! Auringonsäteet karkeloivat Kamilan silmissä kuin kultaiset, näkymättömien sormien koskettelemat luutunkielet. Hän heitti vihannekset käsistään ja asettui keittiön ovelle väijymään alastulevaa Tulsia. Kohta hänen ilmaannuttuaan näkyviin Kamila tiedusteli', minne hän oli menossa.
"Minä menen hakemaan tohtori Nalinakshan", vastasi Tulsi.
"Kuka hän on?"
"Hänkö? Pian kaikkein paras tohtori koko paikkakunnalla."
"Missä hän asuu?"
"Kaupungissa, suunnilleen peninkulman päässä täältä."
Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset. Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi orjiksensa.
"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita hyvyyttäni!"
Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa eikä antavan helposti itseänsä pettää.
Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville, mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti työtänsä mielen askarrellessa muualla.
Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.
"Tuleeko tohtori?" kysyi Kamila.
Tulsi: "Ei, hän ei voinut tulla."
Kamila: "Miksei?"
Tulsi: "Hänen äitinsä on sairaana."
Kamila: "Hänen äitinsä? Eikö hänellä ole ketään, joka äitiä hoitaisi?"
Tulsi: "Ei, hän ei ole naimisissa."
Kamila: "Kuinka sen tiedät?"
Tulsi: "Kuulin palvelijoilta, ettei hänellä ole vaimoa."
Kamila: "Hänen vaimonsa on kenties kuollut."
Tulsi: "Mahdollista kyllä; mutta hänen palvelijansa Bradzha sanoi, ettei hänellä ole Rangpurissakaan ollut vaimoa."
"Tulsi!" huusi emäntä portaitten yläpäästä.
Kamila pakeni keittiöönsä, ja Tulsi kiiruhti tottelemaan huutoa.
Nalinaksha — Rangpurissa ollessaan — Kamilan epäilykset olivat kerrassaan hälvenneet. Tulsin jälleen ilmaantuessa hän vielä kysyi tytöltä:
"Kuulehan, Tulsi, minulla on sukulainen, ihan samanniminen kuin tohtori — hän on bramaani, eikö totta?"
Tulsi: "Epäilemättä; hän on bramaani, Tshaturdzheja."
Tulsi pelkäsi emännän hänet keksivän, jos hän jatkaisi keskustelua, ja poistui nopeasti Kamilan luota.
Kamila meni suoraa päätä Nabinkalin luo, sanoi saaneensa työnsä valmiiksi ja haluavansa lähteä peseytymään Dashashvamedh Ghatille Gangesin rantaan.
Nabinkali: "Se on tänään aivan mahdotonta. Mieheni on sairaana; voidaan tarvita yhtä ja toista. Miksi tahdot juuri tänään sinne lähteä?"
"Olen vast'ikään kuullut, että eräs sukulaiseni, jonka kovin mielelläni kohtaisin, on Benaresissa."
Nabinkali: "Ei, kiitoksia! Niin tuhma en ole! Kuka sen on sinulle sanonut? Tulsi, kukapa muu? Nytpä sanon sinulle jotakin, neitiseni: niin kauan kuin olet talossani, et lähde yksin ulos, et peseytymään etkä sukulaisia kaupungista ilminuuskimaan. Se ei käy päinsä, ja minä pidän huolta siitä, ettei niin tapahdu."
Portinvartija sai tehtäväkseen ajaa muitta mutkitta Tulsin tiehensä ja olla sallimatta hänen milloinkaan enää näyttäytyä talossa; toisia palvelijoita taas ankarasti kiellettiin juttelemasta Kamilan kanssa.
Kamila oli ollut kärsivällinen niin kauan kuin ei tietänyt mitään varmaa Nalinakshasta, mutta nyt hänen mielensä alkoi kuohua. Hänestä tuntui sietämättömältä jäädä hetkeksikään vieraan katon alle, kun hänen oma puolisonsa asui samassa kaupungissa. Hän suoritti töitänsä yhä huolimattomammin, ja Nabinkali moitti jokaisesta laiminlyönnistä.
"Kuulehan, neitiseni", sanoi hän, "sinun käyttäytymisesi ei minua miellytä. Alatko jurotella? Sinulla on vapaus paastota, jos niin haluat, mutta meillä ei ole vähintäkään halua kuolla nälkään. Se, mitä nykyjään keittelet, ei kelpaa syötäväksi."
"Minä en voi enää tehdä työtä teille", vastasi Kamila. "En voi sitä kestää. Päästäkää minut menemään."
"Vain niin!" ivaili Nabinkali. "Se siitä nykyaikana palkaksi, kun ihmisille hyvää tekee! Ajattelehan, että minä lähetin pois vanhan kelpo bramaanin vain saadakseni sijaa sinulle, ja nyt hän on tiessään, taivas tiesi missä, huuletko riittävän, että tulet muitta mutkitta sanomaan: 'Päästäkää minut menemään!' Koetappas vain juosta tiehesi, niin näet, eikö poliisi pian ole kintereilläsi. Minun poikani on tuomari, ja moni on jo joutunut hirsipuuhun hänen määräyksestänsä. Sinun ei tarvitse yrittää juonitella kanssani. Olet kai kuullut Gadasta? Hän oli hävytön herrallensa, ja me annoimme hänelle läksytyksen; hän istuu vielä nytkin vankilassa! Meitä sinä et pidä pilkkanasi!"
Gadan tarina oli ihan tosi. Mies parka oli tuomittu vankeuteen, koska häntä syytettiin kellon varastamisesta.
Kamila ei tietänyt mitään neuvoa. Nyt, kun näytti siltä, että elämän onni oli hänen ulottuvillansa, hänen kätensä olivat kahlehditut. Kohtalo oli leikkinyt säälimätöntä leikkiä. Neljän seinän sisäpuolelle vangitun vaivalloinen elämä kävi sietämättömäksi. Saatuaan ilta-askareensa suoritetuiksi hän tavallisesti otti huivin hartioillensa ja lähti ulos puutarhaan, kylmään yöilmaan. Siellä hän asettui muurin kupeelle ja tuijotteli kaupunkiin johtavalle tielle. Hänen kiihkeä halunsa saada palvella omaa miestänsä ajoi hänen ajatuksensa liikkumaan tuota autiota, pimeätä katua pitkin etsien taloa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Niin hän seisoi usein tuntikausia liikahtamatta. Vihdoin hän kumarsi syvästi kunnioittaen ja vetäytyi huoneeseensa.
Pian häneltä kuitenkin riistettiin tämäkin vähäinen lohdutus, tämä mitätön vapauden jäännös. Eräänä iltana Nabinkalin mieleen johtui kutsua hänet luoksensa päivätyön päätyttyä. Palvelija palasi ilmoittaen, ettei bramaanityttöä löytynyt mistään.
"Tarkoitatko, että hän on minulta karannut?" huudahti Nabinkali, tempasi lampun ja tarkasti itse koko talon löytämättä kumminkaan jälkeäkään Kamilasta.
Nabinkali lähti miehensä Mukunda Babun luo — hän istui parhaillaan tupakoiden, silmät puoliummessa — ja ilmoitti hänelle, että Kamila oli kaikesta päättäen karannut. Mukunda Babu ei ollut siitä millänsäkään. "Minähän kielsin häntä", mutisi hän unisesti, "hän on tottelematon olento. Onko hän vienyt mitään mukanansa?"
"Huivia, jonka olen hänelle antanut lämpimiksi, ei ole hänen huoneessansa. En ole vielä katsonut, puuttuuko muutakin."
"Ilmoita poliisille", lausui hänen miehensä asiallisesti. Eräs palvelijoista lähetettiin sanaa viemään, lyhty mukanansa. Sillävälin oli Kamila palannut sisään ja näki, kuinka Nabinkali käänsi hänen huoneessaan kaikki ylösalaisin saadakseen varmuuden siitä, oliko jotakin varastettu.
"Mitä juonia sinulla nyt on? Missä olet ollut?" huusi hän kohta Kamilan nähtyänsä.
"Minä olin puutarhassa kävelemässä saatuani päivätyön tehdyksi."
Nabinkali alkoi purkaa kiukkuansa. Hän ei valikoinut sanojansa, ja kaikki palvelijat kokoontuivat ympärille kuuntelemaan.
Miten Nabinkali pauhasikin, Kamila ei ollut milloinkaan suonut hänelle iloa nähdä hänen itkevän. Tälläkään kerralla ei käynyt niin: tytön kasvot eivät värähtäneetkään; hän seisoi kuin kuvapatsas herjaustulvan keskellä. Sen näyttäessä hieman laimenevan Kamila huomautti: "Pelkäänpä, että olette minuun tyytymätön, olisi parempi, jos päästäisitte minut menemään."
"Tietysti päästän. Jos luulet, että aion vielä kauemmin ruokkia ja vaatettaa tuollaista kiittämätöntä olentoa, niin pahoin erehdyt, mutta ennenkuin lasken sinut menemään, näytän sinulle, kenen kanssa olet tekemisissä."
Kamila ei enää uskaltanut liikkua kynnystä kauemmaksi. Hän sulkeutui huoneeseensa ja lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että kärsimys oli ehtinyt huippukohtaansa ja että Taivaan vihdoinkin täytyi lähettää hänelle apua.
Seuraavana iltana Mukunda Babu lähti kävelylle ottaen mukaansa kaksi palvelijaa, ja ulko-ovi suljettiin sisäpuolelta hänen lähdettyänsä. Oli jo alkanut hämärtää, kun ulkoa kuului ääni kysyvän, oliko isäntä kotosalla.
Nabinkali hypähti heti seisaalleen.
"Hyväinen aika, se on tohtori Nalinaksha! Budhija! Budhija!" Mutta kun
Budhijaa ei näkynyt eikä kuulunut, hän kääntyi Kamilan puoleen:
"Juokse alas ja avaa ovi, juoksethan? Sano tohtorille, että mieheni on lähtenyt ajelemaan ja palaa aivan pian. Pyydä häntä vähän aikaa odottamaan."
Kamila otti lyhdyn ja lähti portaita alas. Hänen polvensa vapisivat, sydän tykytti kiivaasti ja kädet olivat kylmät ja kosteat. Hän pelkäsi hämmennyksen estävän häntä kunnollisesti näkemästä.
Hän avasi salvan, veti harson kasvoillensa, avasi oven ja seisoi
Nalinakshaa vastapäätä.
"Onko Mukunda Babu kotona?" kysyi tohtori.
"Ei; käykää sisään, olkaa hyvä", vastasi Kamila.
Nalinaksha astui oleskeluhuoneeseen ja oli juuri istuutunut, kun ilmaantui Budhija, joka esitti sen, mikä oli jätetty Kamilan tehtäväksi.
Kamilan sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan; hän astui horjuen kuistikolle, mistä voi selvästi nähdä Nalinakshan, ja istuutui sinne saadakseen sisäisen myrskyn tyyntymään. Ankara kiihtymys ja pureva yökylmä värisyttivät hänen koko ruumistansa.
Nalinaksha istui mietteissään yksinäisen öljylampun valokehässä, ja vapiseva Kamila silmäili häntä kiinteästi pimeältä kuistikolta. Kyyneliä kumpusi esiin alinomaa samentaen näköä, mutta hän pyyhki ne nopeasti. Hän keräsi koko sielunsa katseeseensa, kunnes tuntui siltä, kuin olisi sen magneettisen vetovoiman täytynyt vetää Nalinaksha hänen olemuksensa polttopisteeseen. Valo lankesi nuoren miehen korkealle otsalle ja hänen rauhallisiin piirteisiinsä. Jokainen viiva syöpyi Kamilan mieleen, kunnes koko hänen oma ruumiinsa tuntui taintuvan ja sulautuvan ympärillä olevaan avaruuteen. Hän ei nähnyt edessänsä mitään muuta kuin valokehässä olevat kasvot. Kaikki muu oli epätodellista, koko ympäristö näytti häipyvän olemattomiin, sulautuvan noihin ainokaisiin kasvoihin.
Kamila vaipui puolittain tajuttomaan tilaan, josta yht'äkkiä heräsi huomatessaan Nalinakshan nousseen seisaalleen ja juttelevan Mukunda Babun kanssa. Miehet saattoivat milloin tahansa astua kuistikolle ja yllättää hänet kuuntelemasta. Kamila kiiruhti pois ja pakeni keittiöönsä. Keittiöstä oli ovi pienelle pihamaalle, jonka poikki jokaisen talosta lähtevän oli kuljettava.
Kamila odotti, ruumis ja ajatukset kuin tulen vallassa. Kuinka voikaan sellainen mies olla hänenlaisensa vaivaisen olennon mies! Hänen kasvojensa häiriytymättömässä tyyneydessä ja sielukkaassa kauneudessa oli jotakin jumalallista. Nyt Kamila tiesi, etteivät kärsimykset olleet suotta, ja kumarsi kiitollisena taivasta kerran toisensa jälkeen.
Portaista kuului askelia, ja Kamila kiiruhti valaisemattomalle ovelle. Budhija kulki ohi lamppu kädessä, ja hänen jäljessään asteli Nalinaksha pihan poikki. Kamilan mielessä kaikuivat runoilijan sanat:
"Herra, sinun palvelijasi on orjattarena vieraan katon alla; sinä kuljet hänen ohitsensa etkä häntä tunne."
Kamila odotti, kunnes Mukunda Babu lähti oleskeluhuoneesta illallista syömään, ja hiipi sitten tyhjään huoneeseen. Hän heittäytyi Nalinakshan tuolin viereen, kosketti permantoa otsallansa ja suuteli tomua. Ah, miksi hän ei saanut häntä palvella! Kamilan sydäntä ahdisti estetyn antaumuksen yltäkylläisyys.
Seuraavana päivänä Kamila sai kuulla, että tohtori oli määrännyt Mukunda Babun matkustamaan pitkähköksi ajaksi jollekin terveelliselle paikkakunnalle satoja peninkulmia Benaresista länteen; matkan valmisteluun oli jo ryhdytty.
Kamila meni suoraa päätä emäntänsä luo.
"Minä pelkään, etten voi lähteä Benaresista", sanoi hän.
"Miksi et? Kun me voimme, niin miksi et sinä voi. Olet kääntynyt yht'äkkiä kovin hurskaaksi!" virkkoi Nabinkali, joka otaksui Kamilan ottavan verukkeeksi uskonnon tahtoessaan jäädä pyhään kaupunkiin.
Kamila: "Sanokaa, mitä tahdotte, mutta minä aion jäädä tänne."
Nabinkali: "Hyvä, saammepa nähdä."
Kamila: "Minä rukoilen teitä jättämään minut tänne."
Nabinkali: "Sinustapa kiusa! Kaikki on valmiina lähtöä varten, ja sinä saat sirkan päähäsi. Miten ihmeessä me löydämme heti paikalla uuden keittäjättären? Me emme tule mitenkään toimeen ilman sinua."
Kamilan pyynnöt ja rukoukset eivät auttaneet mitään; hän sulkeutui huoneeseensa, itki ja rukoili, rukoili ja itki.