YHDESKUUDETTA LUKU
Kamilan saapuessa Gangesin rannalle matalalentoinen joulukuun aurinko oli jo ehtinyt kuulaan taivaan ja tumman maan rajoille. Laskeutuvassa hämärässä Kamila tervehti poishäipyvää jumaluutta. Hän pirskoitti päälaellensa pyhää vettä, astui sitten virtaan, kohotti reunatusten yhteen liitetyin käsin vettä pyhän virran juomauhriksi ja sirotti kukkia kymin viedä.
Hän kumartui palvomaan kaikkia taivaan valtoja. Kohottaessaan päänsä maasta hän muisteli vielä erästä olentoa, jolle oli kunnioituksen velkaa. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettansa hänen kasvoihinsa. Sinä yönä, jonka he olivat viettäneet vieretysten, hänen silmänsä eivät olleet etsineet tutun tuntemattoman jalkojakaan. Morsiuskammiossa oli sulhanen lausunut jonkin sanan hänen tyttötovereillensa, mutta ääni oli tuskin jaksanut tunkeutua harson ja ujouden esteiden läpi. Nyt, virran rannalla seisoessaan, hän yritti innokkaasti, mutta turhaan, palauttaa mieleensä hänen äänensä sointua.
Oli jo ollut myöhä yö, kun häämenot oli suoritettu. Hän oli ollut niin lopen väsynyt, että uni oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen voimatta sanoa, milloin ja missä. Hänen herätessään seisoi eräs nuori, naimisissaoleva tuttava hänen vieressään ääneen nauraen ja herätellen häntä unenhorroksesta. Hän oli yksinään yösijallansa. Tänä elämänsä viimeisenä hetkenä hänen mielensä ei tavoittanut mitään selvää kuvaa tuon elämän valtiaasta. Hänen olemuksensa oli Kamilalle suljettu kirja. Hän ei saanut palautumaan hänen kasvojansa, ei hänen ääntänsä eikä mitään havaittavaa merkkiä. Sitä punaista silkkinauhaakaan, jolla sulhasen päällimmäinen vaate oli vihkimismenojen aikana sidottu — Kamila ei tietänyt, että se oli kaikkein halvin, minkä Tarini Tshaturdzhi oli voinut löytää — sitäkään Kamila ei ollut huolinut ottaa talteen.
Se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille, oli yhä vielä hänen vaatteensa helmaan solmittuna. Hän otti sen esiin, istuutui hiekkaan ja luki pari sivua vielä kerran. Se oli se osa kirjettä, jossa mainittiin hänen miehensä; siihen ei sisältynyt mitään yksityisseikkoja, ainoastaan se tosiasia, että hänen nimensä oli Nalinaksha Tshattopadhjai, että hän oli ollut lääkärinä Rangpurissa ja ettei Ramesh ollut voinut löytää hänestä jälkeäkään. Kamila etsi muita lehtiä, mutta niitä ei löytynyt.
Nalinaksha! Tuo nimi virtasi lääkkeenä hänen sielunsa haavaan. Tuntui siltä, kuin se olisi täyttänyt hänen sydämensä kukkuroilleen, kuin se olisi näkymättömänä, tuntumattomana aineena tunkenut läpi hänen olemuksensa. Kyynelet virtasivat valtoinaan, sulattivat hänen jäisen päätöksensä ja kevensivät surun sietämätöntä taakkaa. Jokin ääni tuntui hänelle sanovan: "Tyhjyys on täyttynyt, pimeys on hälvennyt; nyt tiedän, että olen minäkin osa elävää maailmaa." Hän huudahti palavin innoin: "Jos tahdon olla hänen uskollinen vaimonsa, niin minun tulee elää, voidakseni heittäytyä hänen jalkoihinsa. Mikään ei voi minulta sitä palkkaa riistää. Niin kauan kuin elämä kestää, en ole häntä menettänyt. Herra on varjellut minut kuolemasta, jotta voin häntä palvella!"
Hän otti avainkimpun liinasta, johon oli sen kietonut, ja sinkosi sen menemään. Sitten hän, muisti Rameshin antaman rintaneulan, irroitti senkin nopeasti ja viskasi virtaan. Sitten hän kääntyi länttä kohti ja alkoi vaeltaa, selvästi tietämättä, minne aikoi ja miten suunnitteli panevansa toimeen tiedustelut. Hän tiesi vain, että piti lähteä eteenpäin, ettei saanut viipyä hetkeäkään siinä, missä oli.
Talvisen iltahämärän viimeinen kajaste häipyi pian taivaalta. Virran hiekkaranta hohteli heikosti pimeästä, ikäänkuin olisi maalaaja pyyhkinyt pois heleävärisen maisemansa kuviot jättäen näkyviin värittömän kankaan. Kuuton taivas, jossa tähdet tyynesti paistoivat, hengitteli hiljaa aution virranrantaman yläpuolella.
Kamila ei voinut nähdä edessään muuta kuin loputtomalta näyttävän aution tyhjyyden, mutta tiesi, että oli lähdettävä eteenpäin, eikä pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan, minne askelet oli suunnattava. Hän päätti kuitenkin noudatella virran rantaa. Siten kulkien ei tarvitsisi kysellä tietä, ja jos vaara uhkaisi, löytäisi hän heti turvapaikan Ganges-emon helmasta.
Ilmassa ei ollut yhtään sumua, ja pimeys, joka kääri Kamilan vaippaansa, ei sekään salannut häneltä tietä. Yön edistyessä sakaalit tulivat esiin vehnäpeltojen peitosta ja ulvahtelivat epäsointuisin äänin. Kamila oli jo kulkenut pari tuntia, kun ranta kohosi korkeaksi äyrääksi ja hiekan sijaan tuli viljeltyä peltomaata. Tien sulki eräs kylä, mutta kun hän tykyttävin sydämin sitä lähestyi, kävi ilmi, että kaikki kylän asukkaat nukkuivat sikeätä unta. Kun hän arastellen kiersi kylää, alkoivat voimat pettää, ja ehdittyään vihdoin jyrkältä näyttävän rinteen laelle hän lyyhistyi viikunapuun juurelle ja vaipui äärimmäisen uupumuksen uneen.
Hänen päivänkoitteessa herätessään oli kapeneva kuu noussut ja valaisi heikosti pimeyttä. Hänen vieressään seisoi vanhahko naishenkilö, joka kyseli häneltä kyselemistään omalla kielellänsä. "Kuka oletkaan? Mitä täällä teet? Makaat tällaisena kylmänä yönä ulkona puun alla!"
Kamila hypähti säikähtäen jalkeilleen. Silmäillessään ympärillensä hän näki aivan lähellä laiturin, jossa lepäsi kaksi parkkialusta. Vanha naishenkilö oli matkalla ja oli noussut varhain kylpeäkseen, ennenkuin toiset alkoivat liikkua.
"Sinä näytät bengalilaiselta", jatkoi hän.
"Minä olen bengalilainen", virkkoi Kamila.
"Miten olet joutunut tänne makaamaan?"
"Olen menossa Benaresiin. Myöhään yöllä minä väsyin ja paneuduin tähän makuulle."
"Onko kummempaa kuultu? Menossa Benaresiin jalkaisin! No, menehän tuonne alukseen. Minä tulen heti peseydyttyäni."
Vanha nainen peseytyi, tuli Kamilan luo ja alkoi seikkaperäisesti kertoa itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Hän oli sukua ghazipurilaiselle Siddhu Babulle, jonka poika oli vast'ikään viettänyt häitänsä suurin juhlallisuuksin. Hänen oma nimensä oli Nabinkali, hänen miehensä Mukundalal Datta; he kuuluivat kajastha-kastiin ja olivat kotoisin Bengalista, mutta asuivat nyt Benaresissa. Sukulaiset eivät olleet kutsuneet heitä häihin, mutta he olivat siitä huolimatta lähteneet Ghazipuriin toivoen Siddhu Babun sittenkin ottavan heidät vastaan. Talon emäntä oli kuitenkin pahoitellen ilmoittanut, ettei voinut tarjota heille vieraanvaraisuutta. "Tiedättehän, ystäväiseni", oli hän sanonut Nabinkalille, "että mieheni on kovin kivulloinen; lapsuudesta lähtien hänen on täytynyt noudattaa erikoista ruokajärjestystä. Meillä on lehmä, jonka maidosta kirnuamme voita, voista teemme ghitä ja ghin avulla valmistamme hänelle _lutshi_kakkuja. Sellaista lehmää ei sovi ruokkia millaisella rehulla tahansa — —" ja niin aina edespäin.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän tuon selonteon jälkeen.
"Kamila."
Nabinkali: "Sinulla näkyy olevan rautaiset renkaat; miehesi siis on elossa?"
"Hän katosi häittemme jälkeisenä päivänä."
Nabinkali: "Mitä ihmettä! Sinähän näytät aivan nuorelta! Et voi olla juuri viittätoista vuotta vanhempi", jatkoi hän tarkastellen Kamilaa kiireestä kantapäähän.
"En tiedä tarkoin ikääni, mutta olen varmaan suunnilleen viidentoista vuoden ikäinen."
Nabinkali: "Sinä olet bramaaneja, eikö totta?"
"Olen."
"Missä sukulaisesi asuvat?"
Kamila: "Minä en ole milloinkaan ollut mieheni kotipuolessa. Isäni oli kotoisin Bisukalista." (Vaikka Kamila ei ollut Bisukalissa käynyt, hän kuitenkin tiesi, että hänen isänsä oli siellä syntynyt.)
Nabinkali: "Entä vanhempasi?"
Kamila: "Isäni ja äitini ovat molemmat kuolleet."
Nabinkali: "Siunatkoon! Mitä nyt aiot ottaa eteesi?"
Kamila: "Minä tarvitsen vain katon pääni päälle ja kaksi ateriaa päivässä. Jos löydän Benaresista kunnon ihmisiä, jotka tuon minulle antavat, niin teen työtä elatuksekseni. Minä osaan keittää."
Nabinkali oli salaa erittäin mielissään siitä, että voi saada bramaanikastiin kuuluvan keittäjättären ihan ilmaiseksi. Hän kuitenkin varoi mielihyväänsä osoittamasta.
"Me itse emme sinua tarvitse", sanoi hän, "olemme tuoneet omat bramaanipalvelijamme Bengalista. Sitäpaitsi emme voi käyttää ketään, jonka ainoana suosituksena on se, että hän on bramaani. Mieheni on hyvin vaatelias, mitä aterioihin tulee. Hyvää miespalvelijaa ei voi saada vähemmällä kuin neljältätoista rupialla kuukaudessa, ja hän tarvitsee lisäksi ravinnon ja vaatteet. Sinä olet tässä, olet bramaanityttö ja vaikeassa asemassa; ehkäpä on sittenkin parasta, että lähdet mukaamme. Meillä on paljon nälkäisiä suita ruokittavina, ja siihen kuluu joka tapauksessa paljon muonaa; jos tulee yksi lisäksi, niin se ei mitään merkitse. Työ ei tule olemaan liian raskas. Nykyjään olemme kotona vain me, mieheni ja minä. Kaikki tyttäreni ovat naimisissa, eikä heillä ole mitään hätää. Meillä on yksi ainoa poika, joka on nykyjään virkamiehenä Seradzhgandzhissa. Kaksi kuukautta sitten saimme kuvernööriltä kirjeen, jossa mainittiin hänen nimityksensä rauhantuomariksi. Minä sanoin miehelleni: 'Meidän Noton — se on hänen nimensä — ei ole pakko; miksi hän lähtisikään sinne asti? Minä kyllä tiedän, ettei monikaan onnistu saavuttamaan sellaista asemaa, mutta on liian kovaa, että poika paran on asuttava niin kaukana kotoa. Miksi? Eihän ole mitään pakkoa?' Mutta mieheni se vain sanoi: 'Hyvä isä, eihän ole siitä kysymys! Te naiset ette näitä asioita ymmärrä. Luuletko, että minä olen suotta kouluttanut Noton lakimieheksi? Se ei tule kysymykseenkään! Hänellä täytyy olla virkatoimi, sillä hänenlaisensa nuorukaiset keksivät muuten kaikenlaisia kepposia.'"
Venheet kiitivät myötätuulessa vastavirtaan, ja Benares saavutettiin muutamassa tunnissa. Koko seurue kulki erääseen kaksikerroksiseen taloon, joka sijaitsi pienessä puutarhassa kaupungin äärimmäisillä rajoilla. Neljätoista rupiaa ansaitsevasta bramaanikeittäjästä ei ollut jälkeäkään nähtävissä. Eräs palvelijoista tosin oli bramaani, mutta hän oli Orissasta, josta koillisen Intian halvimmat työläiset ovat kotoisin. Sitäpaitsi Nabinkali ajoi hänet pois joitakin päiviä Kamilan saapumisen jälkeen, palkkaa maksamatta, äkillisen kiukunpuuskan vallassa. Koska osoittautui mahdottomaksi löytää toista keittäjää neljäntoista rupian kuukausipalkalla, täytyi Kamilan ottaa huoleksensa kaikki keittiöaskareet. Nabinkali jakeli anteliaasti hyviä neuvoja. "Tiedätkö, ystäväiseni", tapasi hän Kamilaa varoitella, "Benares on huono paikka sinunlaisellesi nuorelle tytölle. Et saa lähteä milloinkaan yksin laadulle. Kun menen Gangesiin kylpemään tai rukoilemaan Bishveshvarin kuvaa, otan sinut mukaani."
Hän piti tarkoin huolta siitä, ettei Kamila pääsisi hänen kynsistänsä luiskahtamaan. Tytöllä ei tosiaankaan ollut milloinkaan tilaisuutta tavata kaltaisiansa. Talousaskareihin kului koko päivä, ja illalla Nabinkali kertoi lukemattomista koruistansa ja jalokivistänsä, kulta- ja hopea-astioistansa ja upeista brokadeistansa, joita ei ollut ottanut mukaansa Benaresiin, koska pelkäsi varkaita.
"Mieheni ei ole tottunut syömään messinkiastioista ja oli aluksi aina tyytymätön. Hän sanoi: 'Mitä se haittaa, vaikka joitakin kappaleita varastetaankin? Voimmehan ostaa kohta uusia sijaan.' Minä en kumminkaan voinut suostua sellaiseen rahantuhlaukseen. Kärsin mieluummin vähän aikaa puutetta. Kotipuolessa meillä on iso talo ja palvelijoita kokonainen liuta, niin paljon, etten lukumäärää tiedä, mutta emmehän me voi kuljettaa mukanamme kahta-kolmeakymmentä henkeä. Mieheni tahtoi vuokrata täältä läheltä erikoisen rakennuksen niitä varten, mutta minä sanoin 'ei', minä en voinut sitä sietää. Tässä on hyvä tilaisuus saada elää hieman hiljaisemmin. Minulla ei olisi yön lepoa eikä päivän rauhaa, jos olisi niin paljon palvelijoita ja huoneita silmällä pidettävänä." Ja niin edespäin aina pahoinvointiin asti.