KOLMASKUUDETTA LUKU
Tyttärensä kanssa keskusteltuaan Annada Babu tunsi Kalkuttassa häntä ahdistaneen kivun uusiutuvan. Kohtaus kesti koko yön, mutta aamu toi lievityksen. Hän käski viedä tuolinsa puutarhaan ja istui siellä leppoisan joulukuun auringon valossa katsellen maantielle Hemnalinin askarrellessa teepuuhissa. Annada Babun kasvot olivat kalpeat ja kestettyjen kärsimysten runtelemat, silmien alla olivat tummat renkaat, ja hän näytti vanhentuneen useita vuosia yhtenä ainoana yönä.
Joka kerta kun Hemnalinin katse sattui isän uupuneisiin piirteisiin, hän tunsi pistoksen omassatunnossansa. Hän otaksui taudin uusiutumisen johtuneen naimatarjouksen hylkäämisen aiheuttamasta pettymyksestä, ja hänen omaatuntoansa kiusasi se ajatus, että tuo ikävyys oli lisännyt vanhan isän ruumiillista raihnautta. Hänen kaikkia ajatuksiansa vallitsi kysymys, kuinka voisi keksiä jonkin keinon hänen murheensa lievittämiseksi, mutta ratkaisu näytti mahdottomalta.
Hänet yllättivät äkkiä näkymölle ilmaantuen Akshai ja setä
Tshakrabartti, ja hän oli jo aikeissa paeta, kun Akshai pidätti hänet:
"Älkää poistuko, olkaa hyvä. Tämä herra on arvoisa maanmiehemme, Ghazipurin Tshakrabartti, jonka nimi tunnetaan hyvin kaikissa näissä seuduissa. Hänellä on teille jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavaa?"
Tulijat istuutuivat kiviselle porraskaiteelle lähelle Annada Babun tuolia, ja Tshakrabartti alkoi esittää heidän asiaansa.
"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että olette Ramesh Babun vanha ystävä, ja senvuoksi tulen teiltä kysymään, voitteko ilmoittaa minulle jotakin hänen vaimostansa."
Annada Babua tämä johdanto hämmästytti siinä määrin, että hän tuskin kykeni puhumaan. "Rameshin vaimosta!" huudahti hän vihdoin.
Hemnalini loi katseensa alas, ja Tshakrabartti jatkoi: "Te varmaankin pidätte minua kovin vanhanaikaisena ja tungettelevana, mutta jos tahdotte kärsivällisesti kuunnella, mitä minulla on sanottavana, niin tulette varmaan vakuutetuksi siitä, etten ole saapunut tänne Ghazipurista asti keskustellakseni kanssanne toisten henkilöiden asioista! Minä kohtasin Ramesh Babun pudzha-juhlan aikana; tutustuin häneen höyrylaivassa, jolla hän matkusti sisämaahan päin puolisoinensa. Te tiedätte itse, että on mahdotonta nähdä Kamila joutumatta hänen viehätyksensä valtoihin. Minä olen vanha mies, ja suru ja murhe on tunnettani tykyttänyt, mutta tuota rakasta pikku rouvaa minä en voi koskaan unhottaa. Tavatessamme Ramesh Babu ei vielä varmaan tietänyt matkansa päämäärää, mutta olimme tunteneet toisemme vain pari päivää, kun Kamila jo kiintyi minuun vanhaan mieheen siinä määrin, että suostutteli miehensä astumaan maihin Ghazipurissa ja asumaan luonamme. Nuorempi tyttäreni Saila rakasti häntä enemmän kuin omaa sisartansa. Siitä, mitä sitten tapahtui, en vielä kykene puhumaan. Miksi tuo rakas tyttö yht'äkkiä luotamme katosi jättäen meidät epätoivoon, on minulle yhä vielä arvoitus. Sailan silmät eivät siitä pitäen ole olleet kuivat." Setä joutui kerrassaan järkytetyksi sitä muistellessaan. "Miten hänen kävi, minne hän joutui?" kysyi Annada Babu osaaottavasti.
"Akshai Babu", virkkoi setä, "te olette kuullut kaikki, kertokaa te.
Minun murtuu sydämeni, kun sitä vain ajattelenkin."
Akshai kertoi koko tarinan yksityiskohdittain. Vaikka hän ei lisännytkään mitään omia mietteitänsä, onnistui hänen sittenkin kuvailla Rameshin käyttäytyminen mitä synkimmin värein.
Hänen lopetettuaan kertomuksensa Annada Babu virkkoi painokkaasti: "Minä vakuutan teille, ettemme ole tietäneet tuosta mitään. Siitä päivästä lähtien, jolloin Ramesh poistui Kalkuttasta, emme ole saaneet häneltä riviäkään."
"Niin", yhtyi puheeseen Akshai, "me olimme niin pimitetyt, ettemme edes tietäneet, oliko hän Kamilan nainut. Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa, hyvä herra. Oletteko varma siitä, että Kamila on hänen vaimonsa? Eikö hän voisi olla hänen sisarensa tai muu sukulaisensa?"
"Mitä ihmettä tarkoitattekaan, Akshai Babu?" huudahti setä. "Epäilemättä hän oli Rameshin vaimo, vieläpä paras vaimo, mikä kenelläkään on koskaan ollut."
"Merkillistä", huomautti Akshai, "mitä parempi vaimo, sitä huonommin häntä kohdellaan. Taivas koettelee kunnollisimpia ihmisiä kaikkein ankarimmin!" Hän huokasi syvään.
"Tarina on kieltämättä kovin traagillinen", virkkoi Annada Babu haroen sormin harvoja hiuksiansa, "mutta nyt ei sitä käy enää auttaminen. Mitäpä siis auttaa itkeä?"
"Seikka on se", puuttui Akshai jälleen puhumaan,: "etten ollut ollenkaan varma Kamilan itsemurhasta. Minusta näytti mahdolliselta, että hän oli vain karannut kotoa, ja senvuoksi tämä herra ja minä lähdimme Benaresiin toimittamaan perinpohjaista tutkimusta. On aivan selvää, että teidän ei käy asiaa selvittäminen. Me jäämme kumminkin tänne pariksi päiväksi koettamaan saada jotakin aikaan."
"Missä Ramesh nykyjään on?" kysyi Annada Babu.
"Hän lähti luotamme ilmoittamatta mitään osoitetta", vastasi setä. Akshai puolestaan kiiruhti vastaamaan: "Minä en ole itse häntä nähnyt, mutta minulle on kerrottu hänen palanneen Kalkuttaan; otaksun hänen jälleen ryhtyvän toimimaan Alipurin oikeudessa. Mies ei voi surra ikäänsä päiviänsä, varsinkaan niin nuori mies kuin Ramesh. (Tshakrabarttille:) Tulkaahan, lähdetään kaupunkiin tutkimusretkelle."
"Tuletteko luoksemme asumaan, Akshai Babu?" kysyi Annada Babu.
"Pelkäänpä, etten voi antaa mitään ratkaisevaa vastausta", sanoi Akshai, "tämä asia on kovin sydämelläni, Annada Babu. Minun täytyy käyttää koko aikani sen selvittämiseen. Ajatelkaahan, millaisessa tilassa tuo herkkätunteinen, hyvinkasvatettu tyttö on! Me otaksumme hänen pitäneen elämäänsä Rameshin luona sietämättömänä ja senvuoksi lähteneen pois. Ajatelkaa, mitenhän nyt kärsineekään! Ramesh voi olla hänen kohtalostaan välittämättä, minulle se on mahdotonta." Akshai ja setä lähtivät jättäen Annada Babun pelokkaasti tutkistelemaan tyttärensä kasvoja. Hemnalinin täytyi ankarasti ponnistella pysyäkseen rauhallisena, sillä hän tiesi, kuinka kovin isä oli hänen tähtensä huolissaan.
"Kuulehan, taatto", virkkoi hän vihdoin, "minun mielestäni sinun pitäisi kutsua lääkäri, joka sinut perin pohjin tutkisi. Pieninkin seikka saa nykyjään terveytesi horjumaan, joten ilmeisesti kaipaat erikoishoitoa."
Annada Babu tunsi mielensä melkoisesti keventyvän. Se seikka, että Hemnalini vielä nyt, Rameshin käyttäytymisen oltua seikkaperäisen käsittelyn aiheena, kykeni ajattelemaan isän terveyttä, ilahdutti häntä kovin. Tavallisissa oloissa hän olisi yrittänyt vastustella Hemnalinin ehdotusta, mutta nyt hän vastasi: "Se on hyvä ajatus. Minun pitäisi tosiaankin tutkituttaa itseäni. Mitä arvelet: lähetänkö heti hakemaan tohtori Nalinakshaa?"
Hemnalini havaitsi säpsähtävänsä kuullessaan Nalinakshan nimen. Tulisi olemaan melkoisen vaikeata kohdata hänet isän seurassa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaikesta huolimatta hän vastasi iloisesti: "Niin, se on parasta. Minä lähetän jonkun häntä hakemaan."
Hemnalinin näennäinen tyyneys rohkaisi Annada Babua koskettelemaan okaista asiaa.
"Muuten, Hem", aloitti hän, "mitä tuohon Rameshin juttuun tulee — —." Mutta Hemnalini keskeytti kohta hänen esityksensä. "Auringossaolo käy sinulle liian kuumaksi, taatto; sinun pitää lähteä heti sisään." Jättämättä ukolle tilaisuutta vastaväitteisiin Hemnalini tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet sisään. Siellä hän istutti ukon nojatuoliin, kietoi hänet lämpimiin huiveihin, antoi sanomalehden käteen, otti lasit kotelosta, asetti ne hänen nenällensä ja lähti sitten hänen luotansa varoittaen: "Lue nyt lehteäsi; minun täytyy jättää sinut vähäksi aikaa yksin."
Annada Babu yritti kuuliaisen lapsen tavoin noudattaa Hemnalinin käskyjä, mutta tyttäreen kohdistuva huoli esti häntä keskittämästä ajatuksiansa lehteen, joten hän vihdoin laski sen kädestänsä ja lähti häntä etsimään. Vaikka ei ollutkaan vielä myöhä, oli Hemnalinin huoneen ovi lukossa, ja Annada vetäytyi vaieten kuistikolle, missä asteli edestakaisin, kunnes teki epätoivoisen uuden yrityksen. Ovi oli kuitenkin yhä suljettuna. Hän vetäytyi jälleen kuistikolle, missä vaipui uupuneena nojatuoliinsa ja haroi harvennutta tukkaansa, kunnes Nalinaksha saapui.
Tutkittuaan Annada Babua ja määrättyään hänelle hoitomenetelmän tohtori kääntyi Hemin puoleen ja kysyi, oliko potilas ollut jonkin asian vuoksi kiihdyksissä.
Hem vastasi kysymykseen myöntävästi.
"Mikäli mahdollista", sanoi Nalinaksha, "pitäisi häntä varjella kaikenlaisilta mielenliikutuksilta. Minä olen samassa pulassa äitini kanssa. Hän panee pienimmänkin seikan niin pahaksensa, ettei ole helppo pitää häntä terveenä. Jokin mitätön ikävyys — luultavasti eilen sattunut — on pitänyt häntä valveilla koko viime yön. Minä tietenkin yritän suojella häntä kaikelta, mikä voisi hänen mieltänsä järkyttää, mutta maailman ollessa sellainen kuin se on tuo ei käy helposti päinsä."
"Te näytätte tänään itsekin rasittuneelta", huomautti Hemnalini.
Nalinaksha: "Minua ei vaivaa mikään! Minä voin aina hyvin. Tulin valvoneeksi osan yötä enkä senvuoksi näyttäne tänään varsin virkeältä."
Hemnalini: "Olisi parempi, jos äidillänne olisi vakituinen hoitajatar. Te ette kumminkaan voi kaikkea tehdä, ja onhan teillä sitäpaitsi oma työnne suoritettavana."
Hemnalini oli tuon sanonut ollenkaan ajattelematta itseänsä, ja huomautus oli aivan paikallaan, mutta tuskin hän oli saanut sanat lausutuiksi, kun poskille sävähti kuuma puna: hänen mieleensä johtui äkkiä, että Nalinaksha voisi hänen lausumansa nojalla päätellä jotakin. Neidon hämmingin nähdessään Nalinakshakin johtui ehdottomasti ajattelemaan äitinsä ehdotusta.
Hemnalini kiiruhti korjaamaan ajattelemattomia sanojansa lisäämällä:
"Eikö hän voisi ottaa itsellensä erikoista palvelijatarta?"
"Minä olen usein yrittänyt häntä siihen taivuttaa", vastasi Nalinaksha, "mutta toistaiseksi turhaan. Hän noudattaa erittäin tarkasti rituaalista puhtautta eikä voisi luottaa siihen, että palkattu henkilö on yhtä huolellinen kuin hän itse? Sitäpaitsi hän tuntee vaistomaista vastenmielisyyttä kaikkea palvelusta vastaan, joka ei ole ihan vapaaehtoista."
Hemnalini ei jatkanut asian käsittelyä, vaan virkkoi hetken vaiti oltuansa: "Yrittäessäni toimia teidän oppienne mukaisesti minä huomaan alinomaa joutuvani vaikeuksiin ja sallin niiden suistaa itseni pois oikeasta suunnasta. Ne peloittavat minua ja saavat minut epätoivoon. Luuletteko minun milloinkaan kykenevän päätöksiäni toteuttamaan? Tulevatko ulkonaiset vaikeudet minua aina horjuttamaan?"
Hemnalinin vakava vetoaminen sai Nalinakshan miettimään.
"Teidän on pidettävä mielessä", virkkoi hän vaiti oltuansa, "että vaikeuksia esiintyy tiellämme sitä varten, että terästyisimme ponnistuksiin. Ette saa antaa rohkeutenne lannistua."
"Voitteko käydä luonamme huomenna aamulla?" kysyi Hemnalini. "Kun tiedän saavani apua teiltä, tunnen itseni aina paljon voimakkaammaksi."
Nalinakshan äänen ja ilmeen tyynessä varmuudessa oli sitä rauhoittavaa vaikutusta, jota Hemnalini kaipasi. Hänen mentyänsäkin sydän yhä tunsi hänen parantavan kosketuksensa. Hemnalini seisoi kuistikolla silmäillen auringossa kylpevää maisemaa. Keskipäivän täydessä loisteessa hän näki koko olemiston ikuisesti levottomana ja ikuisesti muuttumattomana, väkevänä ja samalla ylevänä, voimallisena ja kärsivällisenä, ja antoi kiusatun mielensä vaipua tuon avaran makrokosmoksen syleilyyn. Tänä onnellisena, otollisena hetkenä aurinko ja taivaan häikäisevä sini valoivat luomakunnan ikuisen siunauksen hänen sieluunsa.
Hemnalinin ajatukset suuntautuivat nyt Nalinakshan äitiin. Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli syynä vanhan rouvan mielenkuohuun ja unettomuuteen. Nyt, kun äkillisen kosinnan aiheuttama ensimmäinen säikähdys oli ohi, Hemnalini, ei enää hylännyt ajatusta yhtä ehdottomasti. Hän tunsi syvemmin kuin milloinkaan ennen olevansa Nalinakshasta riippuvainen ja häneen kiintynyt. Ainoastaan lemmen levoton kaipaus tuntui kokonaan puuttuvan. Intohimoton ja altruistinen Nalinaksha oli naisen lemmestä riippumaton, mutta hänelle, yhtä hyvin kuin muillekin, sopi ja piti osoittaa palvelevaisuutta. Hänen äitinsä oli vanha ja sairas, ja hänellä itsellään ei ollut ketään huolenpitäjää. Nalinakshan elämä ei ollut meidän maailmassamme mikään mitättömyys. Hänenlaisensa miehen palveleminen oli hurskauden harjoittamista.
Se luku Rameshin tarinasta, jonka Hemnalini oli aamulla kuullut, oli ollut hänelle niin musertava isku, että hänen oli täytynyt kerätä kaikki voimansa sitä kestääkseen. Nykyisessä mielentilassaan hän piti sopimattomana mitenkään surra Rameshia. Hänellä ei myöskään ollut halua ryhtyä Rameshia tuomitsemaan. Kiertotähtemme kulkee väsymättä rataansa lukemattomien sen asukkaiden askarrellessa mitä erilaisimmissa töissä, hyvissä ja huonoissa, eikä Hemnalini tuntenut halua ruveta tapaintuomariksi. Hän pyrki vaistomaisesti karkoittamaan mielestänsä kaikki Rameshiin kohdistuvat ajatukset. Kun hän toisinaan tuli ajatelleeksi Kamilan kohtaloa, värisytti se häntä, mutta sitten hän jälleen kysyi itseltänsä, mitä tuo onneton itsemurha oikeastaan hänelle kuului? Sitten hänet jälleen valtasi häpeän-, inhon- ja säälinsekainen tunne, hän liitti kätensä yhteen ja rukoili: "Jumalani, miksi minua kiduttavat nämä ajatukset, vaikka en ole mitenkään rikkonut? Kuule rukoukseni, vapahda minut näistä maisista siteistä! Anna niiden kerrassaan katketa. Minä en pyydä mitään muuta kuin saada elää rauhassa tässä Sinun maailmassasi!"
Vaikka Annada Babua kovin halutti tietää, minkä vaikutuksen Hemnaliniin oli tehnyt kertomus Rameshista ja Kamilasta, ei hän kumminkaan rohjennut ottaa asiaa avoimesti puheeksi. Hän lähestyi tytärtänsä, joka istui ommellen ja mietteisiinsä vaipuneena kuistikolla, mutta Hemnalinin kasvojen mielenetäisyyttä osoittava ilme karkoitti hänet jälleen pois. Vasta illalla, kun Hemnalini istui hänen vieressään hänen juodessaan maitoa, johon lääkärin määräämä jauhe oli sekoitettu, hän sai tilaisuuden puhua. Hän pyysi ensinnä Hemnalinia himmentämään valaistusta, ja kun huone oli riittävän hämärä, hän huomautti varovasti: "Hän teki luotettavan vaikutuksen, se ukko, joka aamulla kävi luonamme." Hemnalini ei kumminkaan vastannut mitään, joten hän, sopivaa johdantoa keksimättä, kävi suoraan asiaan:
"Rameshin menettely tosiaankin ihmetytti minua. Hänestä on kuulunut kaikenlaisia juttuja, mutta minä en ole niitä koskaan uskonut. Mutta nyt — —"
"Ollaan mieluummin siitä puhumatta, taatto", pyysi Hemnalini.
"Minä en halua siitä sen enempää puhua, kultaseni", sanoi Annada Babu, "mutta kaitselmus on sovittanut asiat siten, että onnemme ja onnettomuutemme liittyy erottamattomasti johonkin ihmiseen, jonka käyttäytyminen ei voi olla meille yhdentekevä."
"Ei, ei!" väitti Hemnalini vastaan. "Me emme voi tehdä onneamme ja onnettomuuttamme mistään yksityisestä henkilöstä riippuvaiseksi. Minä olen aivan rauhallinen, taatto! Jos olet suotta huolissasi minun tähteni, niin saatat minut vain häpeämään."
"Hem, kultaseni, minä olen vanha mies ja voin tuntea itseni onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että näen sinun elämäsi turvattuna. Kuinka voisinkaan kuolla ja jättää sinut naimattomaksi!"
Hemnalini ei vastannut mitään, ja hänen, isänsä jatkoi: "Näetkös, kultaseni, sen tosiasian, että olemme kokeneet ankaran pettymyksen, ei pitäisi saada meitä halveksimaan toisia elämän meille tarjoamia arvoja. On mahdollista, ettet sinä surusi vallassa ollen voi käsittää, kuinka saat elämäsi muodostumaan onnelliseksi ja hyödylliseksi, mutta muista, etten minä toivo sinulle kuin hyvää. Minä tiedän, missä sinun onnesi ja menestyksesi on, ja pyydän sinua sen vuoksi olemaan hylkäämättä välitykselläni tapahtunutta kosintaa."
Hemnalinin silmäluomet värähtelivät hänen huudahtaessaan: "Minä pyydän sinua: älä puhu niin! Minä en voisi milloinkaan hylätä sinun esittämääsi ehdotusta. Mitä ikänä käskenetkin, minä tottelen. Pyydän vain saada tilaisuutta puhdistaa sydämeni epäilyksistä ja valmistua uuteen elämään."
Annada Babu ojensi pimeässä kätensä, tapasi tyttärensä kyyneleisen posken ja laski kätensä keveästi hänen päälaellensa virkkamatta enää sanaakaan.
Seuraavana aamuna isä ja tytär istuivat teepöydän ääressä varjoisalla kuistikolla, kun ilmaantui näkyviin Akshai.
"Ei jälkeäkään hänestä vielä", sanoi hän vastaukseksi Annada Babun katseen sanattomaan kysymykseen. Sitten hän otti tarjotun teekupin ja istuutui pöydän ääreen.
"Joitakin Ramesh Babulle ja Kamilalle kuuluvia tavaroita on vielä Tshakrabarttin luona", jatkoi hän, "eikä hän tiedä, mihin ne lähettäisi. Jos Ramesh Babu saa tietoonsa nykyisen olopaikkanne, niin hän varmaan saapuu tänne. Niin ollen kenties voisitte — —"
"Luulinpa teillä olevan enemmän älyä, Akshai!" keskeytti hänen puheensa Annada Babu harmistuneena. "Miksi Ramesh tulisi tänne ja miksi minun pitäisi ottaa hoiviini hänen tavaroitansa?"
"No, olipa Ramesh Babu tehnyt millaisia virheitä ja erehdyksiä tahansa, nyt hän niitä varmaan vilpittömästi katuu, ja silloin on vanhojen ystävien velvollisuus osoittaa hänelle myötätuntoa. Vai arveletteko, että hänet on kerrassaan hylättävä?"
"Te yritätte vain meitä ärsyttää alinomaa palaamalla tuohon asiaan, Akshai. Minä pyydän hartaasti, ettette missään tapauksessa siitä enää minulle puhu."
"Älä ole vihainen, taatto", tyynnytteli Hemnalini, "tulet siitä vain sairaaksi. Anna Akshai Babun puhua mitä hän haluaa; hän ei menettele ollenkaan väärin."
"En milloinkaan enää!" sanoi Akshai. "Pyydän anteeksi; en ollut oikein ymmärtänyt."