NEIJÄSKUUDETTA LUKU
Oli tullut sen päivän aatto, jolloin Mukunda Babun piti lähteä Mirutiin. Koko perhekunnan oli määrä matkustaa hänen mukanansa, ja kaikki oli valmiina ja kunnossa. Kamila toivoi hartaasti, että tapahtuisi jotakin odottamatonta, mikä estäisi matkan, ja rukoili palavasti, että tohtori Nalinaksha saapuisi ainakin vielä kerran potilaansa luo, mutta molemmat toivelmat pettivät.
Nabinkali pelkäsi keittäjättärensä pääsevän karkuun matkavalmistusten hälinässä, oli jo useita päiviä pitänyt Kamilaa alinomaa silmällä ja määrännyt hänet jokaisena vapaana hetkenä matkatavaroita järjestelemään.
Kamilalla oli jäljellä vain se epätodennäköinen toivo, että sattuisi sairastumaan niin kovasti, että Nabinkalin olisi pakko jättää hänet. Samalla hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hänen luoksensa kutsuttaisiin eräs tunnettu tohtori. Sairaus saattaisi johtaa kohtalokkaaseen päätökseen, mutta Kamila sulki silmänsä ja kuvitteli kuolevansa tyytyväisenä, kunhan saisi kunnioittavasti heittäytyä lääkärin jalkoihin.
Nabinkali vaati lähdön edellisenä iltana Kamilan omaan huoneeseensa nukkumaan ja ajoi seuraavana aamuna itse hänen kanssaan asemalle. Mukunda Babun piti matkustaa toisessa luokassa; Nabinkali ja Kamila sijoittuivat alemman luokan naistenosastoon.
Juna lähti Benaresista. Se mylvi kuin raivostunut norsu, joka lähtee hävitysretkellensä, ja Kamila oli tuntevinaan, kuinka hurjan eläimen torahampaat raatelivat hänen sieluansa. Hän tuijotteli kaipaavin katsein ulos ikkunasta, kunnes Nabinkali keskeytti hänen haaveensa tiedustelemalla betelrasiaansa.
Kamila haki rasian esille, mutta Nabinkali oli tuskin ehtinyt sen avata, kun alkoi purkaa kiukkuansa:
"Sitähän jo ajattelinkin! Olet unohtanut sideaineen! Mitä nyt teen! Mistään ei tule mitään, ellei aina ole itse pitämässä silmällä. Sinä olet tehnyt sen tahallasi, vain minun harmikseni! Yrität provoseerata! Toisella kerralla ei vihanneksissa ole suolaa, toisella kerralla maito maistuu ruukulta! Luuletko, ettei minulla ole mitään keinoa sinun juoniasi vastaan? Odotahan, kun päästään Mirutiin, niin saat nähdä, kenen kanssa olet tekemisissä!"
Junan vieriessä sillan yli Kamila kumartui vaununikkunasta katsomaan viimeisen kerran pyhää kaupunkia, joka lepäsi siinä Gangesin rannalla.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Nalinaksha asui, mutta kun juna kiiti eteenpäin ja Kamilan silmien ohi liukuivat ghâtit (kylpyportaat), asumukset ja sakaraiset temppelit, näytti hänen, Nalinakshan, läsnäolo pyhittävän niitä kaikkia.
"Hyväinen aika, miksi tuolla tavalla kurkottelet?" huudahti Nabinkali.
"Luuletko olevasi lintu ja voivasi pyrähtää lentoon?"
Benares häipyi näkyvistä. Kamila istuutui paikallensa ja tuijotteli äänettömänä tyhjyyteen.
Vihdoin saavuttiin Moghalseraihin, mutta junanvaihdon mylläkkä ja tungeksivat ihmiset näyttivät Kamilasta epätodellisilta kuin unennäkö. Hän asteli konemaisesti junasta toiseen.
Mirutin juna oli juuri lähtemässä, kun Kamila ihmeekseen kuuli tutun äänen huudahtavan: "Maammoseni!" Hän kääntyi katsomaan ja näki asemasillalla Umeshin. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta.
"Sinäkö, Umesh!" huudahti hän.
Umesh avasi vaununoven, ja samassa hetkessä oli Kamila hänen luonansa asemasillalla. Umesh heittäytyi ylen kunnioittavasti hänen eteensä — kosketti kädellään Kamilan jalkoja ja sitten omaa otsaansa. Hänen koko kasvonsa olivat ilon irveessä.
Samassa junailija löi vaununoven kiinni.
"Mitä teetkään?" kirkui Nabinkali Kamilalle. "Juna lähtee! Astu sisään, astu sisään!" Mutta Kamila ei ottanut hänen huutojansa kuuleviin korviinsa.
Veturi vihelsi, ja juna puhkui hitaasti pois asemalta.
"Mistä sinä tulet, Umesh?" kysyi Kamila.
"Ghazipurista."
"Ovatko siellä kaikki terveinä? Kuinka setä voi?"
"Hän voi aivan hyvin."
"Entä sisareni Sailadzha?"
"Hän itkee silmät päästänsä, maammoseni."
Kamilan silmiin tulvahtivat kyynelet.
"Kuinka Umi voi?" kysyi hän sitten. "Muistaako hän vielä tätinsä?"
Umesh: "Hän ei suostu aamuisin milloinkaan juomaan maitoansa, ellei saa ranteisiinsa teidän lahjoittamianne renkaita. Ne saatuansa hän kohottaa kätensä ja huutaa: 'Täti on mennyt ta-ta!' ja hänen äitinsä itkee aina sen kuullessaan."
Kamila: "Miksi olet tänne lähtenyt?"
Umesh: "Olo kävi ikäväksi Ghazipurissa; senvuoksi lähdin pois."
Kamila: "Minne aiot mennä."
Umesh: "Minä lähden teidän kanssanne, maammoseni."
Kamila: "Mutta minulla ei ole yhtään rahaa."
Umesh: "Se ei haittaa. Minulla on."
Kamila: "Mistä sitä olet saanut?"
Umesh: "Minulla on vielä ne viisi rupiaa, jotka minulle annoitte." Sanojensa vahvisteeksi hän veti rahat esiin.
Kamila: "No, tulehan sitten, Umesh, lähdetään Benaresiin. Mitä arvelet, saatko matkaliput meille molemmille?"
"Tietysti." Ei kestänyt kauan, kun hän jo palasi liput mukanansa.
Juna seisoi asemalla. Umesh vei Kamilan paikallensa ja sanoi hänelle matkustavansa viereisessä osastossa.
"Mihin nyt menemme?" kysyi Kamila, kun he astuivat junasta Benaresissa.
"Älkää olko huolissanne, maammoseni! Minä vien teidät oikeaan paikkaan."
"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista tiedät?"
"Minä tunnen sen varsin hyvin. Saattepahan nähdä, minne teidät vien."
Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti: "Tässä teidän on astuttava vaunuista."
Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko siellä?"
Sivuhuoneesta kuului vastaus: "Sinäkö siellä, Umesh? Mistä tuletkaan?"
Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.
Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.
Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan, kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka täällä on!"
Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen otsaansa.
Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni, rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se murtaisi sydämemme?"
"Älähän huoli, Saila", virkkoi setä, "katso mieluummin, että hän saa jotakin aamiaiseksensa." Samassa syöksähti esiin Umi heiluttaen käsiänsä ja riemuissaan huudahdellen: "Täti! Täti!"
Kamila sieppasi hänet syliinsä, painoi hänet poveansa vasten ja suuteli häntä suutelemistaan. Kamilan epäjärjestyksessä olevat hiukset ja kehnot vaatteet huolestuttivat Sailadzhaa. Hän veti Kamilan mukaansa auttaakseen hänet parempaan asuun, valmisti hänelle kylvyn ja antoi omat parhaat vaatteensa.
"Et ole varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", virkkoi hän. "Kas, kuinka silmäsi ovat väsyneet. Olisi parasta, että menisit makuulle, kunnes saan aamiaisesi valmiiksi."
"Ei, didi, monet kiitokset. Tahtoisin mieluummin lähteä kanssasi keittiöön." Niin menivät ystävykset yhdessä keittoastiainsa luo.
Kun-setä oli päättänyt noudattaa Akshain neuvoa ja matkustaa
Benaresiin, oli Sailadzha vaatinut päästä mukaan.
"Mutta eihän Bipinin loma ole vielä alkanut", oli setä huomauttanut.
"Se ei haittaa; hän saa jäädä kotiin. Onhan täällä äiti; hän kyllä pitää Bipinistä hyvää huolta." Ensimmäisen kerran Sailadzha erosi vapaaehtoisesti miehestänsä.
Sedän oli ollut pakko myöntyä, ja tytär oli lähtenyt hänen mukaansa. Astuessaan Benaresissa junasta he näkivät Umeshinkin matkustajien joukossa ja kysyivät kumpikin häneltä, mitä hänen mieleensä oli johtunut, kun oli hänkin lähtenyt matkaan. Kävi ilmi, että syy oli sama kuin heidänkin. Mutta koska Umesh oli Ghazipurissa välttämätön apumies, tiesivät he hyvin, että äiti oli kovin pahoillaan hänen poistumisensa vuoksi. Isä ja tytär kokivat niinmuodoin yhteisin voimin saada hänet palaamaan ja onnistuivatkin vihdoin. Lukija jo tietää, mitä sitten seurasi. Umesh, jolle olo Ghazipurissa, missä Kamilaa ei ollut, kävi sietämättömäksi, käytti tilaisuutta hyväkseen eräänä aamuna, kun hänet oli lähetetty torille ostoksille. Hän oli karannut rahoinensa Gangesin yli rautatieasemalle. Setä oli julmistunut saatuaan kuulla karkaamisesta, mutta myöhemmät tapaukset osoittivat, että syyllinen tuskin ansaitsi moitteitansa.