VIIDESKUUDETTA LUKU
Akshai saapui päivän kuluessa Tshakrabarttin luo, mutta hänelle ei ilmoitettu mitään Kamilan paluusta, sillä setä oli ehtinyt huomata, ettei Akshai erikoisesti Rameshista pitänyt.
Kukaan ei kysynyt Kamilalta, miksi hän oli paennut tai missä hän oli niin kauan viipynyt; tuntuipa kerrassaan siltä, kuin hän olisi seurannut perhettä matkalla Benaresiin. Ainoastaan Umin hoitajatar, Latshmania, aikoi esittää hänelle lempeitä nuhteitansa, kun setä samassa työnsi hänet syrjään ja kehoitti olemaan asiaa mainitsematta.
Sailadzha vaati Kamilaa kanssansa nukkumaan sen yön. Hän kietoi käsivartensa Kamilan kaulaan, puristi hänet rintaansa vasten ja silitteli hellästi hänen tukkaansa. Hyväilevä kosketus oli sanaton kehoitus: Kamilan piti ilmaista murheellinen salaisuutensa.
"Mitä te kaikki ajattelittekaan, didi?", kysyi Kamila. "Ettekö olleet vihaiset minulle?"
"Emmehän toki niin tuhmia olleet, että olisimme sinulle vihoitelleet", vastasi Saila. "Me tiesimme, ettet olisi milloinkaan ryhtynyt niin kamalaan tekoon, jos sinulla olisi vielä ollut jokin muu keino jäljellä. Ainoastaan se ajatus, että taivas oli määrännyt sinulle sellaisen kärsimyksen, sai meidät murheellisiksi. Kuinka käsittämätöntä, että rangaistuksen piti kohdata sinua, joka et missään tapauksessa voinut olla vikapää!"
"Haluatko kuulla koko tarinan, didi?" kysyi Kamila.
"Haluanpa tietenkin, kultaseni", vastasi Saila hellästi.
"En tiedä, miksi en voinut jo ennen sitä sinulle kertoa; minulla ei ollut silloin aikaa harkita asioita loppuun asti. Se tuli niin äkillisenä iskuna, että ajattelin olevan mahdotonta enää katsoa teitä silmiin. Minulla ei ole äitiä eikä sisarta, didi, mutta sinä olet minulle sekä äiti että sisar, ja senvuoksi kerron sinulle tarinan; muuten en kertoisi sitä kenellekään."
Kamila nousi istumaan, koska tunsi mielensä niin kiihtyneeksi, ettei voinut jäädä pitkäksensä. Sailadzhakin nousi ja istuutui vastapäätä, ja siihen asentoon he jäivät Kamilan kertoessa koko elämäntarinansa naimisiinmenosta alkaen.
Kun hän mainitsi, ettei ollut ennen vihkimistä eikä hääyönäkään sulhastansa katsonut, niin Saila keskeytti kertomuksen:
"Enpä ole koskaan tavannut sinunlaistasi tuhmaa tyttöä! Minä menin naimisiin nuorempana kuin sinä. Mutta älä luule, että olin liian ujo silmäilläkseni sulhastani!"
"Ei se ujoudesta johtunut, didi", virkkoi Kamila. "Minä näes olin jo ehtinyt melkein naimaiän ohi, kun yht'äkkiä löytyi minulle mies, ja toiset tytöt kiusoittelivat minua kamalasti. Osoittaakseni, etten tuntenut itseäni ylen onnelliseksi saadessani miehen inhalla iälläni minä en luonut häneen silmäystäkään. Meninpä niinkin pitkälle, että pidin julkeana ja sopimattomana ollenkaan hänestä välittää, ajatuksissanikaan. Nyt saan kärsiä siitä hyvästä."
Kamila oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Minä kerroin sinulle jo kerran aikaisemmin, kuinka me pelastuimme, kun venhe häiden jälkeen kumoutui; mutta silloin, asiasta kertoessani, minä en tietänyt, että se mies, joka oli minut pelastanut, jonka haltuun olin antautunut siinä uskossa, että hän oli mieheni, ei ollutkaan vihitty puolisoni!"
Sailadzha säpsähti, siirtyi kohta Kamilan viereen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Sinä raukka, mitä kaikkea oletkaan kokenut! Nyt ymmärrän kaikki. Kuinka kauheata!"
"Niin, didi", virkkoi Kamila, "se oli kauheata! Ja kun ajattelee, että olisin voinut hukuttautua ja vapautua kaikesta — —"
"Eikö Ramesh Babukaan saanut tietää, kuinka asian laita todellisuudessa oli?" kysyi Sailadzha.
"Eräänä päivänä, vähän aikaa häiden jälkeen", jatkoi Kamila, "hän nimitti minua 'Susilaksi', ja minä sanoin hänelle: 'Miksi nimität minua Susilaksi, vaikka nimeni on Kamila?' Minä tiedän nyt, että hän varmaan silloin huomasi erehdyksensä; mutta minä en voi katsoa ketään silmiin, kun vain ajattelenkin niitä aikoja, didi." Kamila vaikeni jälleen.
Kappale kappaleelta Sailadzha houkutteli hänestä koko tarinan.
Kaikki kuultuansa hän sanoi Kamilalle: "Se oli kauheata sinulle, kultaseni, mutta sittenkin oli luullakseni onni, että jouduit Ramesh Babun etkä kenenkään muun hoiviin. Ramesh Babu raukkaa minun tulee sittenkin sääli! — Mutta nyt on jo kovin myöhä, Kamila, nyt sinun pitää nukkua. Sinä olet valvonut ja itkenyt niin monta yötä, että näytät kerrassaan sairaalta. Huomenna päätämme mitä on tehtävä."
Kamilalla oli mukanansa se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille. Seuraavana aamuna Sailadzha keskusteli isänsä kanssa ja ojensi hänelle kirjeen.
Setä asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen erittäin hitaasti; sitten hän pisti sen takaisin kuoreen ja sanoi tyttärellensä: "Niin, mitä nyt teemme?"
"Kuulehan, taatto", sanoi Saila, "Umi on vilustunut ja yskii; minä tahtoisin kutsua tohtori Nalinakshan. Hänestä ja hänen äidistänsä puhutaan paljon täällä Benaresissa, mutta koskaan ei saa häntä näkyviinsä."
Tohtori tuli potilasta katsomaan, ja Saila oli ylen utelias näkemään tohtoria.
"Tulehan, Kamila", huusi hän. Mutta Kamila, joka Nabinkalin talossa oli tuskin kyennyt hillitsemään näkemishaluansa, oli nyt niin arka, ettei voinut paikaltansa nousta.
"Kamila, heittiö", huusi Saila, "minä en voi tuhlata enempää aikaa kanssasi. Umia ei vaivaa juuri mikään, eikä tohtori ole täällä kauan. Minä en näe häntä ollenkaan, jos jään tänne ja yritän saada sinut lähtemään mukaani." Hän suorastaan veti Kamilan mukanansa ovelle.
Nalinaksha tutki Umin keuhkot huolellisesti sekä rinnan että selän puolelta, kirjoitti määräyksen ja lähti.
"Sinulla on onnea, Kamila", virkkoi Saila, "kaikessa onnettomuudessasi.
Sinun on vain odotettava kärsivällisesti päivä tai pari, kultaseni. Me
toimitamme asiasi kuntoon. Sillävälin me tarvitsemme alinomaa tohtoria
Umin vuoksi, jottet sinä jää ihan hänestä eristetyksi!"
Eräänä päivänä setä itse lähti tohtoria hakemaan ja valitsi huolellisesti sellaisen ajan, jolloin Nalinaksha ei ollut kotona. Palvelija ilmoitti herran lähteneen ulos. "Eipä haittaa", virkkoi setä, "emäntäsi on kotona. Sano hänelle, että minä olen täällä, vanha bramaani, joka haluaa tavata hänet."
Hänet vietiin Kshemankarin luo, jolle hän esittäytyi seuraavaan tapaan:
"Teistä kuulee Benaresissa paljon puhuttavan, maammoseni, ja senvuoksi olen tullut hankkimaan itselleni ansiota näkemällä teidät. Minulla ei ole mitään muuta syytä teitä häiritä. Pieni tyttärentyttäreni on kipeä, ja minä tulin hakemaan poikaanne, mutta hän ei ole kotosalla. Minusta tuntui välttämättömältä käydä osoittamassa teille kunnioitustani ennenkuin poistun."
"Nalin palaa kyllä pian", sanoi Kshemankari, "ettekö istuudu hetkeksi odottamaan? Tulee jo myöhä; enkö saa tarjota teille jotakin syötävää?"
"Olisin voinut sanoa ennakolta", virkkoi setä, "etten teidän luotanne lähde nälkäisenä. Ihmiset arvaavat minut nähdessään heti, että minä pidän hyvistä pöydän antimista, ja suosivat pientä heikkouttani."
Kshemankari ihastui kovin saadessaan setää kestitä. "Teidän pitää tulla huomenna päivälliselle luokseni", sanoi hän. "Tänään en tietänyt teitä odottaa, joten minulla ei ole paljoakaan teille tarjottavaa."
"Älkääpä unohtako ukkoa, kun niin pitkälle ehditään", sanoi setä. "Minä asun tässä aivan likellä. Jos haluatte, otan palvelijanne mukaani ja neuvon hänelle asuntoni."
Parin tämänlaatuisen luonakäynnin jälkeen sedästä tuli tervetullut vieras Nalinakshan taloon.
Eräänä päivänä Kshemankari kutsutti luoksensa poikansa ja sanoi hänelle: "Kuulehan, Nalin, ystävältämme Tshakrabarttilta et saa ottaa mitään maksua."
Setä nauroi. "Hän tottelee äitinsä käskyjä, vaikka ei ole vielä niitä kuullutkaan. Hän ei ole ottanut minulta mitään. Jalomieliset tuntevat köyhän miehen hänet nähdessään."
Isä ja tytär kypsyttelivät suunnitelmiansa vielä pari päivää. Sitten setä eräänä aamuna sanoi Kamilalle: "Tulkaahan, lapsukaiseni, meidän täytyy mennä kylpemään; tänään on dasasvamedh-juhla."
"Tule sinäkin, didi", sanoi Kamila Sailalle.
"Minä en voi lähteä, kultaseni", sanoi Saila, "Umi ei voi oikein hyvin."
Kuljettaessaan Kamilan kylpyportailta takaisin setä valitsi toisen tien kuin tultaessa.
Matkalla he saavuttivat vanhan silkkipukuisen rouvan, joka palasi kylpemästä kädessään ruukku Gangesin vettä. Setä astui Kamilan kanssa hänen eteensä ja sanoi: "Tässä on herra tohtorin äiti, lapseni, tervehtikää häntä." Kamila säikähti hänen sanojansa, mutta heittäytyi kohta Kshemankarin eteen ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa.
"Hyvät ihmiset, kuka onkaan tämä?" huudahti Kshemankari. "Siinäpä kaunotar! Todellinen pieni Lakshmi!" Hän siirsi Kamilan harson syrjään ja katseli tutkivasti hänen kumartuneita kasvojansa. "Mikä on nimesi, lapsukaiseni?" kysyi hän.
Ennenkuin Kamila ehti mitään sanoa, vastasi setä: "Hänen nimensä on Haridasi, ja hän on serkkuni tytär. Hänen vanhempansa eivät ole elossa, ja hän on minun hoivissani."
"Tulkaahan" sanoi Kshemankari, "tulkaa molemmat minun luokseni!"
Kshemankari vei heidät kotiinsa ja kutsui Nalinakshaa, joka kuitenkin sattui olemaan poissa. Setä sijoittui nojatuoliin, ja Kamila istui vaatimattomammalle istuimelle.
Keskustelun aloitti setä. "Minun on teille kertominen, että serkuntyttäreni on joutunut kovia kokemaan. Häiden jälkeisenä päivänä hänen miehensä kääntyi askeetiksi, lähti kulkemaan eikä ole sen koommin näyttäytynyt. Haridasi haluaisi viettää hurskasta elämää jossakin pyhässä paikassa; uskonto on nyt hänen ainoa lohdutuksensa. Mutta minä en asu täällä enkä voi luopua toimestani Ghazipurissa. Minä tarvitsen sitä voidakseni elättää perhettäni ja senvuoksi en voisi siirtyä hänen kanssaan tänne. Niinpä pyydänkin teiltä ystävyydenpalvelusta. Mieleni olisi keveämpi, jos hän voisi jäädä tänne ja olla tyttärenänne. Jos satutte häneen kyllästymään, voitte lähettää hänet luokseni Ghazipuriin; mutta minä vakuutan teille, että hänen oltuaan pari päivää luonanne näette, millainen aarre hän on, ettekä tahdo erota hänestä hetkeksikään."
"Ehdotus on hyvä", virkkoi Kshemankari, "on varsin somaa, kun saan luokseni hänenlaisensa tytön. Monesti olen ollut mielissäni, kun olen ottanut luokseni ventovieraita tyttöjä ja antanut heille ruokaa ja vaatteita, mutta minä en saa heitä jäämään luokseni. Nyt te olette luovuttanut minulle Haridasin, eikä teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä. Olette varmaan kuullut, miten ihmiset puhuvat pojastani Nalinakshasta; hän on erittäin kelpo poika, ja paitsi meitä ei täällä asu ketään."
"Kukapa ei olisi kuullut Nalinakshasta", virkkoi setä, "ja minä iloitsen sydämestäni tietäessäni hänen asuvan luonanne. Olen kuullut, että hänen vaimonsa hukkui pian häitten jälkeen ja että hän on siitä pitäen kääntynyt jonkinlaiseksi askeetiksi."
"Se oli taivaan tahto", sanoi Kshemankari, "mutta älkää puhuko siitä, olkaa hyvä. Pelkkä ajatuskin saa minut pelosta värisemään."
"Jos sallitte", sanoi setä, "niin minä jätän Haridasin luoksenne, mutta käyn silloin tällöin häntä katsomassa. Hänellä on vanhempi sisar, joka hänkin tulee luoksenne kunniatervehdykselle."
Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi: "Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut! Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen, että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"
"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme suurissa kauniissa silmissään.
"Minä en oikein tiedä, mitä voit tehdä koko pitkän päivän."
"Minä teen työtä teidän hyväksenne."
"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani — hän on eräänlainen askeetti — niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."
Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä värahdytteli ilo.
"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi", jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"
"En oikein hyvin", vastasi Kamila.
"Ei haittaa, minä opetan sinua. Osaatko lukea?"
"Osaan."
"Se ilahduttaa minua", virkkoi Kshemankari. "Minä en näe enää ilman laseja, ja sinä voit lukea minulle."
"Minä olen oppinut keittämään ja suorittamaan talousaskareita", ehdotteli Kamila.
"Niin tosiaan", virkkoi Kshemankari, "ulkomuotosi pettäisi kovin, ellet osaisi keittää. Tähän saakka minä olen keittänyt Nalinille, ja kun olen sairaana, hän mieluummin keittää itse kuin suostuu syömään jonkin toisen keittämää. Tästä lähtien pidän sinun avullasi huolta siitä, ettei hän enää pääse keittämään, ja ellen minäkään satu siihen kykenemään, olen iloinen, jos voit valmistaa minulle yksinkertaista ruokaa. Tulehan, lapsukaiseni, minä näytän sinulle varastohuoneeni ja keittiöni." Hän lähti kuljettamaan Kamilaa pienen kotinsa näyttämön taakse.
Kamila piti tilaisuutta sopivana sydämensä toivomuksen ilmaisemiseen ja kuiskasi: "Sallittehan minun keittää tänään, maammoseni."
Kshemankari hymyili. "Varastohuone ja keittiö ovat emännän valtakunta. Minun on täytynyt tässä maailmassa luopua paljosta, mutta nämä asiat liittyvät kiinteästi jokapäiväiseen elämääni. Olkoon menneeksi, pidä sinä huolta keittämisestä tänään ja vielä pari päivää eteenpäinkin; ajan pitkään sinä epäilemättä otat koko työni suorittaaksesi. Sittenpä minulla on aikaa hartaudenharjoituksiin. Olen kerrassaan iloinen vapautuessani vähäksi aikaa tuosta alinomaisesta vastuunalaisuudesta. Emännän elämä on muutakin kuin pelkkiä ruusuja ja kukkasia!"
Kun Kamila oli täysin perehdytetty keittiöosaston salaisuuksiin, lähti Kshemankari rukouskammioonsa ja jätti tytön asiaksi käytännöllisesti osoittaa emännänkykyjänsä.
Kamila suoritti kaikki valmistelut perinpohjaisesti kuten ainakin. Hän sitoi sarinsa irrallisen kulman vyötäisilleen, kokosi hiuksensa ja ryhtyi työhön.
Nalinakshalla oli tapana kotiin tullessaan aina pistäytyä katsomassa äitiänsä, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään, sillä äidin terveydentila huolestutti häntä alinomaa. Kun hän tänä aamuna astui taloon, ilmoittivat hänelle korvat ja nenä, että keittäminen oli täydessä käynnissä. Otaksuen äitinsä olevan keittiössä hän meni sinne ja jäi ovelle seisomaan.
Askelten äänen säpsähdyttämänä Kamila kääntyi ja seisoi Nalinakshaa vastapäätä. Kauha putosi hänen kädestänsä, ja hän yritti turhaan peittää kasvojansa — unohti, että oli sitonut _sari_n kulman vyötäisillensä. Ennenkuin hän ehti saada sen irti ja vetää kasvoillensa, oli Nalinaksha, yhtä hämmästyneenä kuin hänkin, kääntynyt ja poistunut.
Kamilan käsi vapisi, kun hän jälleen tarttui kauhaan.
Oli vielä varhainen, kun Kshemankari oli päättänyt hartaudenharjoituksensa ja ilmaantui keittiöön, missä huomasi keitot keitetyiksi. Kamila oli pessyt ja puhdistanut huoneen perinpohjaisesti; lattialla ei näkynyt lastuja eikä vihannesten kuoria, ja kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin voi toivoa.
"Sinä, lapsukaiseni, olet oikea bramaanityttö, sen kyllä huomaa!" huudahti Kshemankari mielissään.
Nalinakshan istuutuessa aamiaista syömään hänen äitinsä asettui häntä vastapäätä, ja eräs pieni olento seisoi oven takana pelokkaasti kuulostellen. Hän ei rohjennut kurkistaa sisään, ja se ajatus, että keitos oli voinut epäonnistua, sai hänet ihan suunniltaan.
"No, Nalin, miltä ruoka tänään maistuu?" kysyi Kshemankari.
Nalinaksha ei ollut herkkusuu, ja hänen äitinsä ei niinmuodoin yleensä tiedustellut ruoan maittamista, mutta tällä kertaa äidin kysymys kuulosti tosiaankin jännittyneen uteliaalta. Hän ei tietänyt, että Nalinaksha oli jo nähnyt keittiössä olevan salaperäisen vieraan. Kun äidin voimat iän karttuessa yhä riutuivat, oli hän parhaansa mukaan koettanut kehoitella häntä palkkaamaan itselleen keittäjättären, mutta ei ollut mitenkään saanut häntä suostumaan. Senvuoksi hän oli ollut mielissään, kun näki keittiössä vieraat kasvot, ja vaikka ei ollutkaan erikoisesti tarkannut ruoan laatua, vastasi innostuneesti: "Se maistuu kerrassaan mainiolta, äiti!"
Kuultuaan tämän kiitoslauseen Kamila ei voinut enää jäädä kuuntelemaan, vaan pakeni toiseen huoneeseen käsivarret painettuina vasten aaltoilevaa povea.
Aamiaisen jälkeen Nalinaksha vetäytyi mietteisiinsä vaipuneena vähäksi aikaa rauhassa lukemaan, kuten hänen tapansa oli. Iltapäivällä Kshemankari ryhtyi käsittelemään Kamilaa, järjesti hänen hiuksensa ja siveli helakkaa punaväriä hiusmartoon. Sitten hän käänteli hänen päätänsä joka puolelle tutkiakseen vaikutelmaa.
Kamila oli niin ujo, ettei koko toimituksen kestäessä kohottanut katsettansa.
"Kunpa saisin hänenlaisensa miniän!" huokasi Kshemankari itsekseen.
Sinä iltana vanhalle rouvalle sattui jälleen kuumekohtaus, Nalinakshan suureksi mielipahaksi. "Kuulehan, äiti", sanoi hän, "sinun pitäisi lähteä kanssani muutamaksi päiväksi toiseen ilmanalaan. Benares ei sinulle kelpaa."
"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista, vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."
Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.
"Sinä olet varmaan ollut minun äitini jonkin edellisen olemassaolon aikana", sanoi vanha rouva, "sillä miten olisinkaan sinut muuten ansainnut? Tiedäthän, etten ole vielä koskaan voinut antaa kenenkään vieraan itseäni palvella, mutta sinun kosketuksesi näyttää antavan minulle uusia voimia. Merkillistä, että minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut sinut jo vuosikausia; en voi mitenkään pitää sinua vieraana. Mutta tee nyt mitä pyydän: mene heti levolle. Nalin on tässä viereisessä huoneessa — hän ei missään tapauksessa suostu jättämään äitiänsä kenenkään muun hoidettavaksi. Minä olen lukemattomat kerrat kiellellyt ja tehnyt mitä suinkin olen osannut, mutta minkäpä hänelle mahtaa! Hänen eteviin ominaisuuksiinsa kuuluu, että hän voi istua valveilla koko yön sietäen kaikenlaista epämukavuutta näyttämättä siitä koskaan kärsivän. Se johtuu siitä, että hän suhtautuu rauhallisesti kaikkiin asioihin. Minun laitani on aivan toisin. Nyt varmaan naurat minulle, kultaseni. Ajattelet, että olen alkanut jutella Nalinista enkä voi lopettaa. Hän näet on ainoa poikani, eikä monella äidillä ole hänenlaistansa. Tiedätkö, toisinaan minä kuvittelen, että hän on isäni ja että saan hänen vanhaksi ehdittyään tehdä hänelle kaiken sen, mitä hän on tehnyt minulle! Jopa puhun hänestä jälleen; nyt riittää, riittää tällä kertaa! Lähde nyt makuulle, lapsukaiseni. Tosiaankin, sinun pitää lähteä. Minä en pääse uneen, jos tänne jäät. Vanhat ihmiset eivät voi olla jaarittelematta, jos joku on heidän luonansa."
Seuraavana päivänä Kamila otti koko talouden hoidon huoleksensa. Nalinaksha oli erottanut idänpuolisesta kuistikosta pienen osan oleskeluhuoneeksensa ja tapasi istua siellä iltapäivisin lukemassa. Astuessaan sinne aamulla hän huomasi, että se oli lakaistu ja moitteettomassa kunnossa: messinkinen suitsutusastia hohteli kuin kulta; hyllyssä olevista kirjoista oli pyyhitty pöly ja ne oli sievästi järjestetty. Avoimesta ovesta tulvivat aamuauringon säteet valaisivat puhdasta huonetta, ja Nalinaksha, joka juuri palasi aamukylvystänsä, hämmästyi ja ilostui nähdessään kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Kamila saapui varhain Kshemankarin vuoteen ääreen tuoden ruukun Gangesin vettä. Hänen raikkaat kasvonsa nähdessään vanha rouva huudahti: "Mitä kultaseni, oletko käynyt ghâtilla yksinäsi? Minä olen tässä valvoessani koko ajan mietiskellyt, kuka voisi lähteä kanssasi sinne niin kauan kuin minä olen vuoteen omana? Sinä olet nuori, ja kun menet ihan yksin — —"
"Ei, maammoseni", sanoi Kamila, "eräs sedän palvelijoista on välttämättä tahtonut tulla minua tapaamaan. Hän saapui eilen illalla. Minä otin hänet mukaani virralle."
"Vai niin", virkkoi Kshemankari, "tätisi on varmaan ollut huolissaan sinusta ja lähettänyt hänet senvuoksi. Se käy päinsä, hän voi jäädä tänne ja auttaa sinua töissäsi. Missä hän on? Kutsuhan hänet tänne hetkiseksi."
Kamila nouti Umeshin, joka kumarsi syvään tullessaan Kshemankarin eteen.
"Mikä onkaan nimesi?" kysyi vanha rouva. Umeshin kasvot vetäytyivät leveään ujostelevaan irvistykseen, kun hän mainitsi nimensä.
"Kuka on sinulle lahjoittanut tuon kauniin lanneliinan?" kysyi
Kshemankari nauraen.
"Maammoseni on sen minulle antanut", vastasi Umesh viitaten Kamilaan.
Kshemankari loi silmäyksen Kamilaan ja huomautti hymyillen: "Minä uskon, että Umesh on saanut sen lahjaksi anopiltansa!"
Niin Umesh löysi armon Kshemankarin edessä ja tuli taloon kuuluvaksi.
Hänen avullansa Kamila suoriutui pian päivän työstä. Kamila lakaisi itse Nalinakshan makuuhuoneen, asetti vuodevaatteet auringonpaisteeseen ja järjesti huoneen kuntoon. Nalinakshan käytetyt vaatteet olivat nurkassa; Kamila pesi ne, kuivasi, silitti ja ripusti selkäpuitten varaan. Sellaisetkin esineet, joissa ei näkynyt tomun hiventä, otettiin käsille (mikäli ne vaativat huomiota) ja asetettiin kunnioittavasti takaisin paikoillensa. Seinällä, vuoteen jalkopäässä, oli kaappi. Kamila avasi sen ja löysi sieltä vain pari Nalinakshan puusandaalia alimmalta hyllyltä. Ne hän sieppasi käteensä ja painoi poskeansa vasten; hän hyväili niitä kuin pientä lasta ja pyyhki niistä pölyn sarinsa helmalla.
Iltapäivällä Kamila istui Kshemankarin vuoteen ääressä hieroen vanhan rouvan jalkoja, kun Hemnalini, kukkakimppu kädessään, astui huoneeseen ja heittäytyi Kshemankarin eteen.
"Tulkaa, Hem", sanoi vanha rouva nousten istumaan, "tulkaa ja istukaa.
Kuinka Annada Babu voi?"
"Eilen hän ei voinut oikein hyvin; senvuoksi hän ei tullut. Tänään hän voi paremmin."
Kshemankari esitteli nyt Kamilan. "Minun äitini kuoli, kun olin vielä lapsi", sanoi hän. "Sittemmin hän on jälleen herännyt eloon, ja minä tapasin hänet eilen sattumalta kadulla. Äitini nimi oli Haribhagini, ja nyt hän nimittää itseänsä Haridasiksi. Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista pikku kaunotarta, Hem? Sanokaahan!"
Kamila loi häpeissään katseensa alas, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin hän vapautui hämilläänolostansa Hemnalinin seurassa.
Hemnalini kysyi Kshemankarilta, kuinka hän voi.
"Kun ihminen tulee minun iälleni", vastasi hän, "ei enää siedä kysyä hänen vointiansa. Minä saan olla ihan tyytyväinen, kunhan ollenkaan elän, mutta aikaa ei käy sittenkään iäti pettäminen. Olen kumminkin iloinen, että tulitte asian maininneeksi. Minä olen jo monesti aikonut jutella kanssanne, mutta ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Kun eilen illalla jälleen jouduin kuumekohtauksen valtaan, päätin olla siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi. Tiedättekö, lapsukaiseni, kun minä olin nuori tyttö, olin häpeästä maahan vaipua, jos joku puhui minulle naimisiinmenosta; mutta nykyaikana kasvatetaan tyttöjä toisin. Te olette sivistynyt nuori neito ettekä enää mikään lapsi, ja teille sopii puhua vapaasti näistä asioista. Niinpä tahdonkin nyt keskustella siitä kanssanne, ja te ette saa ollenkaan ujostella. Sanokaahan minulle, lapsukaiseni, onko isänne maininnut teille sen ehdotuksen, jonka tuonoin hänelle tein?"
"On, hän on siitä maininnut", vastasi Hemnalini, katse alas luotuna.
"Nähtävästi te ette kumminkaan ollut suostuvainen, rakkaani", jatkoi Kshemankari, "sillä muutenhan Annada Babu olisi tullut heti sen minulle ilmoittamaan. Te ajattelitte, että Nalin on jonkinlainen askeetti, joka viettää päivänsä ja yönsä uskonnollisissa harjoituksissa, ja niin ollen teistä tuntui siltä, että teidän on mahdoton suostua hänen vaimoksensa. Minun täytyy käsitellä tätä seikkaa teidän kuullen, vaikka hän onkin poikani. Jos päättelee hänen ulkonaisen olemuksensa nojalla, voisi ajatella, ettei hän kelpaa rakastamaan, mutta silloin arvostelee häntä aivan väärin. Minä tunnen hänet koko hänen elämänsä ajalta ja voin teille vakuuttaa, että hän kykenee kiintymään toiseen ihmiseen niin voimakkaasti, että tämä tunne säikähdyttää häntä itseänsä. Senvuoksi hän valvoo tarkoin tunteitansa. Se, joka tunkeutuu tuon askeettisuuden kuoren läpi ja löytää tien hänen sydämeensä, huomaa sen lämpöiseksi sydämeksi, sen voin teille vakuuttaa. Rakas Hem, te ette ole enää mikään lapsi; te olette sivistynyt nuori neito ja olette tullut kysymään neuvoa Nalinilta. Minä kuolisin täysin tyytyväisenä ja rauhallisena, jos saisin nähdä teidät hänen vaimonansa. Tahtoisin saada hänet menemään naimisiin, koska tiedän, ettei hän missään tapauksessa tee sitä minun kuoltuani. Se on kauheata ajatella! Hän joutuu ihan avuttomana ajelehtimaan. Minä tiedän, että te kunnioitatte Nalinia; sanokaa, lapsukaiseni, mitä teillä on häntä vastaan."?
"Minulla ei ole mitään häntä vastaan, maammoseni, jos te arvelette minun sopivan hänen puolisoksensa", vastasi Hemnalini, katse luotuna lattiaan.
Tuon kuultuansa Kshemankari veti Hemnalinin puoleensa ja painoi suudelman hänen otsallensa. Asiasta ei keskusteltu sen enempää.
"Haridasi, ota nämä kukat ja — —" Vanha rouva katseli ympärillensä ja huomasi, ettei "Haridasi" enää ollutkaan huoneessa; hän oli hiljaa pujahtanut pois toisten jutellessa.
Vastakerrotun keskustelun jälkeen Hemnalini vetäytyi kuoreensa, ja Kshemankari puolestaan osoitti uupumuksen merkkejä. Senvuoksi Hemnalini keskeytti käyntinsä lyhyeen, nousi ja sanoi: "Minun täytyy tänään lähteä varhain, maammoseni; isä ei voi hyvin."
"Näkemiin, lapsukaiseni, näkemiin", virkkoi Kshemankari laskien kätensä tytön päälaelle.
Hemnalinin lähdettyä Kshemankari kutsutti luoksensa Nalinakshan ja tervehti häntä huudahtamalla: "Kuulehan, Nalin, minä en voi enää odottaa!"
"Mitä?" kysyi Nalinaksha.
"Minä puhuin vast'ikään asiasta Hemin kanssa", sanoi äiti, "ja hän suostui, joten en enää ollenkaan kuuntele vastaväitteitäsi. Sinä näet, miten minun on laita. Minä en saa rauhaa, ennenkuin olette lopullisesti kihloissa. Minä olen valvonut puolen yötä sitä ajatellen."
"Olkoon menneeksi, äiti", sanoi Nalinaksha, "älä enää ole siitä huolissasi, vaan nuku aivan rauhallisesti. Minä teen, mitä tahdot."
Nalinakshan mentyä Kshemankari heti kutsui "Haridasin", ja Kamila ilmaantui jostakin sivuhuoneesta. Sillävälin oli hämärtynyt, ja huone oli melkein pimeä. "Aseta nämä kukat veteen, lapsukaiseni", sanoi Kshemankari, "ja järjestele ne huoneisiin." Hän otti kimpusta ruusun ja ojensi kaikki muut Kamilalle.
Kamila asetti joitakin kukkia maljakkoon, jonka vei Nalinakshan työpöydälle. Toiset hän sijoitti ruukkuun, jonka asetti hänen makuuhuoneensa pöydälle. Sitten hän avasi seinäkaapin, laski jäljellä olevat kukat hänen sandaaleillensa heittäytyen niiden eteen. Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että siinä oli kaikki, mitä hänellä oli maailmassa, ja että pian olisi mahdotonta osoittaa kunnioitusta hänen jaloillensakaan.
Äkkiä säpsähdytti Kamilaa ovea lähenevien askelten kaiku. Hän sulki kiireesti kaapinoven ja kääntyi katsomaan taaksensa. Tulija oli Nalinaksha! Pakeneminen ei käynyt päinsä, ja Kamila olisi säikähdyksissään tahtonut häipyä tummenevan yön varjoksi. Havaitessaan Kamilan Nalinaksha poistui heti huoneesta.
Kamila käytti heti tilaisuutta paetakseen, ja Nalinaksha palasi. Uteliaana tietämään, mitä tyttö oli siellä tehnyt ja miksi hän oli niin nopeasti sulkenut kaapinoven, Nalinaksha avasi sen ja näki sandaalinsa tuoreitten kukkien peitossa. Hän sulki jälleen oven ja astui ikkunan luo. Hänen siinä seistessään ja kauas katsellessaan tuli nopeasti pimeä; mailleen menevän auringon viimeisetkin säteet sammuivat.