KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan seuduille.
Hän asettui vanhaan asuntoonsa Dardzhiparaan, mutta asiain järjestely vaati ainoastaan vähäisen osan hänen päiväänsä, joten vuorokauden monet jäljelläolevat tunnit kuluivat äärettömän hitaasti. Hän ei voinut käydä tervehtimässä ketään tuttavaansa, välttipä ketään kohtaamasta kadullakin.
Hän havaitsi kuitenkin, että vanhaan asuntoon palaaminen sai hänessä aikaan vaistomaisen muutoksen. Avaran taivaan alla, maaseudun häiriytymättömässä rauhassa Kamilan nuorekas kauneus oli hänet lumonnut, mutta täällä, suuressa meluisassa kaupungissa, tuo lumous oli melkein kerrassaan hälvennyt. Dardzhiparassa Ramesh yritti loitsia esiin tytön kuvaa ihastuneen katseensa iloksi, mutta mielikuvitus ei totellut. Ramesh vannoi itsellensä kerran toisensa jälkeen, ettei milloinkaan enää ajattelisi Hemnalinia, mutta neidon kuva kohosi eloisana hänen muistiinsa öin ja päivin. Hänen jäykkä unohtamispäätöksensä muuttui voimalliseksi muistin liittolaiseksi.
Jos Ramesh olisi ollut liukasliikkeisempi, niin hän olisi suorittanut tehtävänsä paljon nopeammin ja palannut jo aikoja sitten; mutta hidastelun vuoksi kului vähäpätöisimpiinkin seikkoihin peloittava aikamäärä. Vihdoin hän sentään selviytyi niistä kaikista, ja tuli päivä, jolloin hän päätti matkustaa seuraavana päivänä Allahabadiin ja sieltä Ghazipuriin. Hänen harjoittamansa ankara itsensähillitseminen oli jäänyt ihan palkitsematta. Ei haittaisi, arveli hän, vaikka kävisi ennen Kalkuttasta lähtöä salaa Kalitolassa.
Tämän päätöksen tehtyänsä hän istuutui kirjoittamaan kirjettä Hemnalinille. Hän selitti juurta jaksain suhteensa Kamilaan, ilmoittipa vielä aikovansa Ghazipuriin palattuansa ottaa tuon avuttoman onnettoman todella vaimoksensa. Siitä syntyi jäähyväiskirje, jossa hän purki sydämensä entiselle rakastetullensa, ennenkuin hänestä lopullisesti ja täydellisesti erosi.
Hän sulki kirjeen kuoreen, mutta ei kirjoittanut mitään osoitetta. Hän tiesi saavansa apua Annada Babun palvelijoilta, sillä Ramesh oli leppoinen kaikille, jotka olivat tekemisissä Hemnalinin kanssa, ja oli pienimmänkin tilaisuuden sattuessa jaellut tuhlaavasti rahaa ja muita lahjoja. Senvuoksi hän ajatteli asettua pimeän tultua talon läheisyyteen ja yrittää nähdä Hemnalinia, kaukaa vilahdukselta, ajatteli sitten antaa kirjeen jollekin palvelijalle neuvoen häntä jättämään sen kenenkään huomaamatta Hemnalinille. Siten piti heitä yhdistävien vanhain siteiden lopullisesti katketa.
Pimeän tullen hän lähti matkaan ja hiipi vapisevin ja tykyttävin sydämin haihtumattomien muisteloiden kadulle. Perille saavuttuansa hän huomasi, että ovi oli suljettu, ja ylös katsahtaessaan näki kaikissa ikkunoissa kaihtimet. Talo oli asumaton ja pimeä.
Hän koputti ovelle. Kolmannen tai neljännen koputuksen jälkeen joku palvelija työnsi salvan syrjään ja avasi.
"Sinähän olet Sukhan, eikö totta?" kysyi Ramesh.
"Olen kyllä, armollinen herra, minä olen Sukhan."
Ramesh: "Mihin isäntäsi on lähtenyt?"
Palvelija: "Hän on lähtenyt neidin kanssa maalle virkistymään."
Ramesh: "Minne he ovat lähteneet?"
Palvelija: "Sitä en tiedä."
Ramesh: "Onko joku muu matkustanut heidän kanssansa?"
Palvelija: "On, Nalin Babu?"
Ramesh: "Kuka on Nalin Babu?"
Palvelija: "Sitä en tiedä."
Ramesh sai houkutelluksi Sukhanista sen tiedon, että tämä Nalin oli eräs nuori herra, joka oli viime aikoina käynyt tuhka tiheään talossa. Vaikka Ramesh puolestaan olikin luopunut kaikista toivelmistaan Hemnaliniin nähden, tunsi hän kuitenkin nimenomaista ennakkoluuloisuutta Nalin Babua kohtaan.
"Oliko neidin terveydentila hyvä hänen lähtiessään?" kysyi hän.
"Oli kyllä, hän voi varsin hyvin." Vastaus oli tarkoitettu Rameshia rauhoittamaan ja miellyttämään, mutta taivas yksin tietää, kuinka Sukhan erehtyi laskelmissaan!
"Haluaisin käydä pikimmiten huoneistossa."
Palvelija otti käryävän öljylamppunsa ja lähti häntä saattamaan.
Ramesh vaelsi kuin aave huoneesta toiseen istuutuen silloin tällöin jollekin tutulle tuolille tai sohvalle. Huonekalut, koko sisustus, kaikki oli entisellään, mutta lisäksi oli tullut tuo tungettelija Nalin, mistä lieneekään esille sukeltanut. Luonto vihaa tyhjyyttä ja rientää sen aina nopeasti täyttämään! Tuossa oli se ikkunankomero, jossa Ramesh ja Hemnalini olivat vierekkäin seisoneet syyspäivän hämärtyessä illaksi ja molempien sydämien sykkiessä yhteen tahtiin. Mennessään mailleen aurinko varmaan joka päivä kirkasti säteillänsä tätä huonetta. Pitikö Rameshin saada seuraaja, joka yrittäisi uudelleen luoda ikkunan kehystämää kahden kuvaa. Eikö menneisyyden henki astuisi heidän väliinsä ja sormi varoittamaan kohotettuna ajaisi heitä pois toistensa luota? Rameshin povessa riehui loukattu ylpeys.
Seuraavana päivänä hän ei matkustanutkaan Allahabadiin, vaan lähti suoraa päätä Ghazipuriin.