KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Nalinakshan, Annada Babun ja Hemnalinin tuttavuus kehittyi pian ystävyyssuhteeksi. Ennen tutustumista Hemnalini oli otaksunut, että Nalinakshan kanssa keskustellessa olisi rajoituttava henkisiin kysymyksiin; hän ei ollut arvannut, että kävi puhuminen jokapäiväisistäkin asioista yhtä vapaasti kuin kenen muun kanssa tahansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että Nalinaksha osasi varsin hyvin ylläpitää kevyttä keskustelua, mutta että hän vilkkaimmankin juttelun kestäessä tuntui pysyttelevän loitolla.
Annada Babun ja Hemnalinin erään kerran puhellessa Nalinakshan kanssa syöksyi huoneeseen Dzhogendra. "Kuulehan, taatto", huudahti hän, "samadzhilaiset ovat alkaneet nimittää meitä Nalinaksha Babun 'opetuslapsiksi', ja minä kiistelin asiasta vast'ikään kelpo tavalla Pareshin kanssa!"
"Minusta siinä ei ole mitään loukkaavaa", virkkoi Annada Babu hymyillen. "Minua hävettäisi kuulua sellaiseen seuraan, jossa on pelkkiä opettajia eikä yhtään oppilasta; siinä pitäisi jokainen suurta melua, eikä olisi mahdollisuutta oppia mitään."
Nalinaksha: "Minä seuraan teidän lippuanne, Annada Babu. Olkaamme kaikin oppilaita. Me lähdemme matkalle ja pysähdymme kaikkialla, missä on jotakin oppimista."
Dzhogendra ei kumminkaan ollut tyynnytettävissä. "Hyvin kaikki", sanoi hän, "mutta asia on vakava. Mitä arvelette, Nalin Babu, jos omat ystävänne ja sukulaisenne eivät enää voi käydä teitä tervehtimässä joutumatta 'oppilaiksenne' leimatuiksi! Sellaisesta loukkauksesta ei suoriudu nauramalla. Teidän pitäisi tosiaankin luopua harjoituksistanne."
Nalinaksha: "Mistä harjoituksista?"
Dzhogendra: "Minä olen kuullut teidän harjoittelevan sierainhengitystä kuin mikäkin jogi, tuijottelevan nousevaan aurinkoon ja syövän ja juovan kaikenlaisia menoja noudattaen. Seurauksena on, että joudutte tavallisessa seurapiirissä 'pois tupesta', kuten me sanomme."
Hemnalini, johon Dzhogendran sopimaton mielenpurkaus vaikutti kiusallisesti, loi katseensa lattiaan, mutta Nalinaksha vain hymyili.
"Kuulkaahan, Dzhogen Babu", vastasi hän, "minä myönnän, että henkilö, joka on hyvässä seurassa poissa paikaltansa, epäilemättä on väärässä. Mutta ihmisen, enempää kuin miekankaan, ei suinkaan tule olla aina tupessa. Se osa miekkaa, joka on tupen suojassa, on aseen oleellinen osa, kaikille miekoille yhteinen. Kahvaa muovatessaan aseseppä voi osoittaa yksilöllistä taituruuttansa muovaamalla sen siihen tyyliin, joka vastaa hänen makuansa. Samoin inhimillinen olentokin saa tilaisuutta oman omituisen laatunsa ilmaisemiseen yhteiskunnan sääntelemien rajojen ulkopuolella, ja te ette varmaankaan tahdo tätä vapautta häneltä riistää! Minua vain ihmetyttää, kuinka ihmisillä on tilaisuutta saada tietää ja ottaa pohdittavaksensa asioita, jotka tapahtuvat julkisuuden piirin ulkopuolella minun yksityishuoneessani."
Dzhogendra: "Te ette näytä olevan selvillä siitä, että ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen maailman uudestaanluomisen, pitävät välttämättömänä velvollisuutenansa saada selville, mitä naapurien taloissa tapahtuu. Siinäkin tapauksessa, etteivät he voi saada mitään tietää, he korvaavat tämän puutteen toisin tavoin. Se on välttämätöntä, koska maailmanparannustyö muuten taukoaisi. Muuten on asian laita niin, että ihmiset pitävät silmällä tekojamme, vaikkapa luulisimme ne suorittavamme ihan yksityisesti, jos ne poikkeavat sovinnaisuudesta. Jos noudatatte tavanomaisia sovinnaisia sääntöjä, ei kukaan viitsi teihin katsahtaakaan. Onpa Hemnalinikin huomannut, miten katolla ollessanne käyttäydytte, ja on kertonut siitä isälle, vaikka hän ei suinkaan ole ottanut teidän parantamista tehtäväksensä!"
Hemnalinin ilmeestä näkyi selvästi, kuinka harmistunut hän oli. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, kun Nalinaksha kääntyi hänen puoleensa: "Teidän ei tarvitse olla lainkaan näpeissänne! Jos olette sattunut olemaan katolla siihen aikaan, jolloin suoritan aamu- tai iltahartauttani, ette ole menetellyt millään tavoin väärin. Te ette mahda mitään sille, että teillä on kaksi silmää; se on rikos, johon me olemme kaikin syypäät!"
Annada: "Sitäpaitsi Hem ei ole milloinkaan sanallakaan moittinut teidän jokapäiväisiä hartaudenharjoituksianne. Hän vain yksinkertaisesti ja kaikella kunnioituksella tiedusteli minulta harjoitustenne laatua."
Dzhogendra: "Minä en tosiaankaan ymmärrä teidän näkökantaanne. Minä voin erittäin hyvin tavallisessa inhimillisessä elämässä enkä käsitä, mitä omituiset salaiset harjoitukset voivat hyödyttää. Sellaiset asiat vain helposti rikkovat henkisen tasapainon ja tekevät ihmisen yksipuoliseksi. Teidän ei pidä loukkaantua, vaikka sen sanon. Minä olen aivan tavallinen ihminen. Minun paikkani maailman teatterissa on kaikkein alhaisimpia, enkä minä voi päästä korkeammille paikoille muuten kuin kivittämällä niitä, jotka siellä istuvat. Minunlaisiani on paljon, ja jos te ette meistä välitä, vaan yritätte kiivetä olemattomiin maailmoihinne, niin joudutte lukemattomien kivien maalitauluksi."
Nalinaksha: "Kiviä on monenlaisia. Toiset vain raapaisevat, toiset haavoittavat. Jos nimitätte ihmistä mielettömäksi tai lapselliseksi, niin se ei haittaa, mutta jos nimitätte häntä uskonnolliseksi intoilijaksi, syytätte häntä siitä, että hän tahtoo esiintyä profeettana ja koota opetuslapsia ympärillensä, niin syytöstä ei kumota hyvinkään nauramalla!"
Dzhogendra: "Minun täytyy vieläkin pyytää teitä olemaan loukkaantumatta, Nalin Babu. Tehkää te katollanne mitä mielitte, minulla ei ole mitään oikeutta muistutuksiin. Kuten sanoin, olen vain sitä mieltä, ettei synny mitään pahennusta, jos pysyttelee sovinnaisissa rajoissa. Minä puolestani astelen aivan tyytyväisenä samaa tietä kuin muutkin. Kun astuu rajojen yli, saa kohta joukon ympärillensä. On yhdentekevää, sadatteleeko se vai palveleeko jumalanansa. Joukon keskellä eläminen on aina sietämätöntä!"
Nalinaksha: "Minne lähdettekään, Dzhogen Babu? Olette vast'ikään paiskannut minut katon korkeudesta alas maan kamaralle ja nyt aiotte karata pois. Se ei käy päinsä!"
Dzhogendra: "Minä olen saanut tänään kyllikseni. Lähden kävelemään."
Veljensä mentyä Hemnalini istui silmät alas luotuina ja hermostuneesti sormiellen pöytäliinan ripsuja. Tarkemmin katsoen olisi nähnyt hänen silmäripsissään värähtelevän kyyneliä. Jokapäiväinen seurustelu Nalinakshan kanssa oli hänelle osoittanut omat luonteenheikkoudet, ja hän pyrki intomielin noudattamaan hänen viitoittamaansa tietä. Kovana koettelemusaikana, jolloin hän turhaan etsi ulkonaista tai sisäistä tukea, oli Nalinaksha näyttänyt hänelle maailman uudessa valossa, ja nyt hän yhä enemmän eläytyi siihen ajatukseen, että alistuisi askeettien tavoin ankaraan itsekuriin, joka sinänsä kelpaisi kaivatuksi tueksi.
Sitäpaitsi on surutunne, joka ei tyydy esiintymään pelkkänä mielentilana. Se pyrkii purkautumaan jonkin vaikean tehtävän suorittamisen muodossa. Toistaiseksi Hemnalini ei ollut kyennyt kokoamaan voimiansa sellaiseen ponnistukseen, vaan oli julkisuutta peläten vaalinut suruansa sydämensä salatuimmissa kammioissa. Kevennys oli, melkoinen, kun hän päätti seurata Nalinakshan esimerkkiä, alistua ankaraan elämänjärjestykseen ja hylätä liharavinnon. Päätöksensä mukaisesti hän tyhjensi huoneensa. Matot korjattiin pois ja vuode siirrettiin irtoseinän taa. Joka aamu hän omin käsin pirskoitti vettä lattialle ja lakaisi sen puhtaaksi. Kukkamaljakko oli ainoa koristus, jonka hän jätti huoneeseen. Kylvyn jälkeen hän aina pukeutui valkoisiin vaatteisiin ja istuutui lattialle, auringonpaiste virtasi esteettömästi avoimista ikkunoista täyttäen koko huoneen, ja hänen koko olemustansa hyväilivät valo ja taivaan tuulet.
Annada Babu ei voinut kohota niin korkeaan uskonnollisen hurmion tilaan kuin hänen tyttärensä, mutta vanha mies iloitsi siitä säteilystä, jonka vapaaehtoisesti valittu elämänjärjestys loi Hemnalinin kasvoihin. Nalinakshan käydessä talossa oli Hemnalinin huoneen lattia heidän kolmen kokoontumis- ja keskustelupaikkana.
Dzhogendra ilmaisi moitteensa kuuluvasti. "Minä en käsitä, mikä teitä kaikkia vaivaa", murisi hän. "Te kolme olette tehneet melkein koko talosta pyhätön; on tuskin yhtään paikkaa, johon minunlaiseni mies voisi jalallansa astua."
Aikaisemmin veljen ivalliset huomautukset olisivat Hemnalinia syvästi loukanneet, mutta nyt, Annada Babun menettäessä toisinaan malttinsa Dzhogendran ivaillessa, Hemnalini noudatti Nalinakshan ohjetta ja hymyili vain leppoisasti. Hemnalini oli vihdoinkin löytänyt varman, pettämättömän ja ehdottoman tuen, ja hänestä olisi tuntunut halveksittavalta heikkoudelta, jos olisi sitä hävennyt. Hän tiesi varsin hyvin, että tuttavat pilkkailivat hänen harjoittamaansa lihankidutusta liioitteluksi, mutta Nalinakshaan kohdistuva luottamus ja hänen ihanteittensa ihailu aseistivat hänet koko ihmiskuntaa vastaan, joten hän uhmasi rohkeasti maailmaa.
Eräänä aamuna, kun hän oli kylpenyt ja suorittanut hartaudenharjoituksensa ja istui yksin huoneessaan avoimen ikkunan ääressä mietiskelyyn vaipuneena, Annada Babu toi sisään Nalinakshan. Hemnalinin sydän oli tulvillansa. Syvän kunnioituksen elein hän heittäytyi ensin toisen, sitten toisen eteen, kosketti kädellään heidän jalkojansa ja sitten omaa otsaansa saaden Nalinakshan kovin hämilleen.
Annada Babu kuitenkin hänet rauhoitti. "Älkää olko millännekään,
Nalinaksha Babu", sanoi hän, "hän menettelee aivan oikein."
Nalinaksha ei ollut koskaan ennen käynyt heidän luonansa niin aikaisin, ja Hemnalini silmäili häntä odottavasti. Nalinaksha ilmoitti vast'ikään saaneensa Benaresista tiedon, että hänen äitinsä oli sairas; hänen täytyi lähteä Kalkuttasta iltajunassa, ja kun koko päivä tulisi kulumaan matkan valmisteluihin, oli hän saapunut näin aikaisin sanomaan hyvästi.
"Minua surettaa kovin, että äitinne on sairastunut", virkkoi Annada Babu. "Sallikoon taivas hänen pian jälleen toipua. Minä en kykene milloinkaan teille korvaamaan sitä apua, jonka olette kuluneina viikkoina meille antanut."
"Velallinen olen minä, aivan varmaan", vastasi Nalinaksha. "Te olette hyvänä naapurina tehnyt voitavanne, jotta olen täällä hyvin viihtynyt. Eikä siinä kyllin: teidän vakaa harrastuksenne on luonut uutta tarkoitusta niihin syviin ongelmiin, joita olen viime aikoina mietiskellyt. Teidän elämänlaatunne on antanut minulle intoa ja voimaa jatkuvaan täydellistymisen tavoitteluun. Minä olen oppinut tuntemaan sen siunauksen, joka johtuu seurustelusta samanmielisten lähimmäisten kanssa."
"Merkillistä", virkkoi Annada Babu, "merkillistä on se, että me ennen teihin tutustumista kipeästi kaipasimme jotakin, tietämättä mitä. Sitten ilmestyitte yht'äkkiä te näkymölle, ja minä tiesin heti, että te voitte meitä auttaa. Me olemme kotonaeläjiä, emme seurustele juuri nimeksikään emmekä ole milloinkaan yleisen muodin vuoksi käyneet kokouksissa ja esitelmiä kuulemassa; jos joskus itse päätinkin lähteä, oli erittäin vaikea saada Hem liikkeelle. Se, mitä sitten tapahtui, oli kuin ihmettä. Kuultuamme Dzhogenilta, että teidän oli määrä pitää esitelmä, me lähdimme sinne suoraa päätä, vähääkään epäröimättä — ennenkuulumaton tapaus, saatte sen uskoa, Nalin Babu! Niin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua, ellei Kaitselmus olisi teitä valinnut meitä auttamaan. Me olemme ikuisessa velassa teille!"
Nalinaksha: "Sallikaa minun vuorostani tunnustaa teille jotakin. Minä en ole milloinkaan kertonut elämäni salatuimmista asioista kenellekään muulle kuin teille. Saavuttaakseen totuudellisuuden korkeimman asteen täytyy ilmaista kaikki salaisuudet, ja teidän avullanne on tämän vaatimuksen täyttäminen minulle onnistunut. Senvuoksi minun on nimenomaisesti teille sanottava, kuinka välttämätön olette minulle ollut."
Hemnalini ei ottanut osaa keskusteluun, vaan istui hiljaa katsellen auringonvaloa, joka tulvi sisään ikkunasta ja kuvioi permantoa hänen ympärillänsä. Vasta sitten, kun Nalinaksha alkoi lähteä, hän virkkoi lyhyesti: "Annattehan meidän tietää äitinne voinnista", ja kun Nalinaksha nousi poistuakseen, hän heittäytyi jälleen syvästi kunnioittaen hänen eteensä.