NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Akshai ei ollut käynyt talossa pitkiin aikoihin, mutta Nalinakshan lähdettyä Benaresiin Dzhogendra toi hänet jälleen teetä juomaan. Akshai toivoi voivansa Hemnalinin käyttäytymisestä arvata, missä määrin Rameshin muisto vielä askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta Hemnalini esiintyikin ihan rauhallisena.
"Kovin vähän olemme teitä viime aikoina nähneet", virkkoi hän pakottoman ystävällisesti.
"Luuletteko minun olevan sen arvoisen, että kannattaa minut nähdä joka päivä?" vastasi hän.
Hemnalini nauroi. "Jos tosiaankin olette sitä mieltä, että sopii käydä vieraissa ainoastaan siinä tapauksessa, että on näkemisen arvoinen, niin monen meistä olisi vietettävä koko elämänsä yksinäisyydessä!"
Dzhogendra: "Akshai luuli kilvoittelevansa itsellensä nöyryyden palkinnon, mutta Hem vie hänestä voiton, vieläpä pyrkii siinä suhteessa kaikkia ihmisiä etevämmäksi. Tahdonpa sanoa asiasta jotakin. Minunlaiseni tavalliset ihmiset ovat soveliasta jokapäiväistä seuraa, mutta on olemassa poikkeushenkilöitä, joita voi sietää ainoastaan silloin tällöin; kävisi ylen työlääksi, jos heidät kohtaisi usein. Senvuoksi he vaeltelevat metsissä, vuorilla ja luolissa. Jos he asettuisivat pysyväisesti asumaan ihmisten huoneisiin, täytyisi Dzhogendran ja Akshain kaltaisten vaatimattomien kuolevaisten vetäytyä metsiin."
Hemnalini tunsi Dzhogendran lausumassa piilevän pistävyyden, mutta ei vastannut mitään, kaatoi vain teetä kaikille kolmelle.
"Etkö itse juo teetä?" kysyi hänen veljensä. Hemnalini tiesi Dzhogendran alkavan sättiä, mutta vastasi ihan rauhallisesti: "En, minä olen lakannut juomasta teetä."
Dzhogendra: "Sinä siis olet kääntynyt oikeaksi askeetiksi. Teelehdet eivät varmaankaan sisällä riittävän paljon todellista henkistä ydinmehua? Sitä sisältyy ainoastaan askeettien nauttimiin myrobalaneihin! Tämä menee todellakin liian pitkälle. Taivaan nimessä, Hem, luovu niistä asioista! Ei haittaa, vaikka teekupponen keskeyttääkin katumusharjoituksesi. Kestävimmätkään asiat eivät kestä kauan; miksi siis pitäisimme melua vähäpätöisistä?" Hän täytti kupin ja asetti sen Hemnalinin eteen.
Hemnalini ei sitä koskettanutkaan. "Mitä, taatto, sinähän et syö mitään! Etkö tahdo jotakin purtavaa?"
Annada Babun ääni ja kädet vapisivat, kun hän vastasi: "Usko minua, kultaseni, jos yrittäisin nyt jotakin syödä, niin pala tarttuisi kurkkuuni. Minä olen kokenut kauan aikaa vaieten sietää Dzhogenin karkeuksia ja olen nyt siinä tilassa, että jos puhuisin, niin sanoisin hetkellisen kuvastumisen vallassa sellaista, mitä myöhemmin pahoittelisin."
Hemnalini nousi ja astui isänsä luo. "Älä ole vihainen, taatto", kuiskasi hän. "Dzhogen tarkoitti hyvää tarjotessaan minulle teetä; minä en siitä ollenkaan loukkaantunut. Kuulehan, sinun pitää ottaa leipää. Minä tiedän, ettei tee sinulle muuten maistu." Hän toi leivoslautasen ja asetti sen isänsä eteen.
Annada alkoi hiljalleen syödä.
Hemnalini palasi paikallensa ja aikoi juoda kupista, jonka Dzhogendra oli häntä varten täyttänyt, kun Akshai samassa hypähti seisaalleen ja huudahti:
"Anteeksi, antakaa tuo kuppi minulle! Minun kuppini on jo tyhjä."
Dzhogendra nousi ja otti kupin Hemnalinilta, kääntyi isänsä puoleen ja sanoi: "Minä pahoittelen, ole hyvä ja anna anteeksi."
Annada Babu ei kyennyt riittävässä määrin hillitsemään ääntänsä vastatakseen, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Dzhogendra ja Akshai lähtivät hiljaa ulos. Muutamia suupaloja nautittuansa Annada Babu nousi hänkin, tarttui tyttärensä käsivarteen ja lähti epävarmoin askelin yläkertaan.
Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri, joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli saada terveytensä palautumaan entiselleen.
"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin aikaa."
Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan. Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.
Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.
Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui siihen erittäin mielellänsä.
"Niin, taatto, lähdetään sinne!" huudahti hän.
Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.
"Minne?" kysyi Dzhogendra.
"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi
Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli
Benares.
"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."