KUUDESVIIDETTÄ LUKU
Rameshin tulevaisuus oli nyt ihan epämääräinen. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään säännöllistä työtä, ei varmaa asuinpaikkaa. Ei pidä otaksua, että hän oli Hemnalinin kerrassaan unohtanut. Pikemmin hän oli työntänyt häneen kohdistuvat ajatukset väkivaltaisesti syrjään.
"Se julma isku, jonka kohtalo on minulle antanut, on tehnyt minut täysin kelvottomaksi tässä maailmassa elämään", sanoi hän itsekseen. "Kuivunut puu ei kuulu viheriöivään metsään."
Hän etsi lievitystä matkoista ja vaelteli paikasta toiseen. Hän katseli Gangesin-venheestä Benaresin rantaportaitten väenkuhinaa. Hän kulki Delhiin ja nousi Kutub Minariin; sieltä hän siirtyi Agraan, missä kävi näkemässä Tadzh Mahalia kuun valossa. Amritsarin kultaisen temppelin luota hän matkusti Radzhputanaan ja kävi pyhiinvaellusretkellä Abu-vuoren pyhissä paikoissa. Vaelluksen henki ei antanut rauhaa hänen ruumiilleen eikä sielulleen.
Vihdoin hän kuitenkin alkoi tuntea koti-ikävää: ajatukset kääntyivät takaisin lapsuuden rauhalliseen kotiin, jonka hän oli melkein unohtanut, ja entiseen kuvittelemaansa ihannekotiin. Kun ikävä äityi liialliseksi, hän lopetti äkkiä ne vaellukset, joista oli toivonut onnettomuudelleen lievennystä, osti matkalipun ensimmäiseen Kalkuttan pikajunaan ja istuutui vaunuun syvään huoaten.
Ramesh oli jo ollut muutamia päiviä Kalkuttassa, ennenkuin rohkeni lähteä Kalitolaan. Eräänä päivänä hän uskalsi edetä aina sille kadulle, joka varrella oli asunut, ja seuraavalla iltana hän kokosi rohkeutensa ja asteli Annada Babun asunnon ovelle saakka. Kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni ja salvassa, eikä asukkaista näkynyt merkkiäkään. Hänen mieleensä johtui ajatus, että palvelija, Sukhan, kenties oli jätetty vartioimaan asumatonta taloa. Hän koputti ovelle useita eri kertoja huutaen palvelijaa, mutta vastausta ei kuulunut. Eräs naapuri, Tshandra Mohan, joka istui kuistikollaan tupakoiden, huusi hänelle: "Hei, Ramesh Babu, tekö siellä? Kuinka voitte? Annada Babun väkeä ei ole ketään kotona."
"Satutteko tietämään, minne he ovat matkustaneet, hyvä herra?" kysyi
Ramesh.
Tshandra Mohan: "Sitä en osaa sanoa. He ovat matkustaneet jonnekin sisämaahan, siinä kaikki, mitä tiedän."
Ramesh: "Kuka heistä on matkustanut?"
Tshandra: "Annada Babu tyttärinensä."
Ramesh: "Tiedättekö varmaan, ettei kukaan muu matkustanut heidän kerallansa?"
Tshandra: "Sen tiedän ihan varmaan: näin heidän lähtevän."
Ramesh ei voinut pidättää itseänsä. "Joku kertoi minulle, että heidän seurassaan oli eräs Nalin Babu."
Tshandra: "Kertojanne oli väärässä. Nalin Babu asui jonkin aikaa teidän entisessä asunnossanne, mutta hänen täytyi lähteä Benaresiin ja hän matkusti jo useita päiviä aikaisemmin kuin Annada Babu."
Ramesh ryhtyi nyt tiedustelemaan Tshandra Mohanilta Nalin Babua koskevia asioita ja sai kuulla, että miehen täydellinen nimi oli Nalinaksha Tshattopadhjai; hänen väitettiin harjoittaneen Rangpurissa käytännöllistä lääkärintointa, mutta nyt hän asui äitinsä keralla Benaresissa.
Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh kysyi, tiesikö Tshandra Mohan Dzhogendran nykyistä olopaikkaa. Tshandra Mohan kertoi hänen siirtyneen eräälle Maimensingin paikkakunnalle, Bisaipuriin, jossa hän oli päässyt paikkakunnan tilanherran perustaman korkeamman oppilaitoksen johtajaksi.
Tshandra Mohan alkoi nyt vuorostaan kysellä asioita Rameshilta.
"Minä en ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin, Ramesh Babu", huomautti hän. "Missä olettekaan viipynyt koko tämän ajan?"
Ramesh ei nähnyt olevan syytä ryhtyä asiaa salaamaan.
"Minä olen toiminut Ghazipurissa", vastasi hän.
"Aiotteko asettua sinne?"
"En, minä en jää sinne. En vielä tiedä, minne tästä lähden."
Pian Rameshin mentyä saapui Akshai. Lähtiessään Kalkuttasta Dzhogendra oli pyytänyt Akshaita käymään talossa toisinaan perheen poissaollessa.
Akshai ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiansa ja oli ottanut tavaksensa silloin tällöin pistäytyä talossa nähdäkseen, oliko jompikumpi palvelijoista taloa vartioimassa.
Tshandra Mohan tervehti häntä huomauttaen samalla: "Ramesh Babu oli tässä pari minuuttia sitten; hän lähti vast'ikään pois."
Akshai: "Todellako? Mitä hän täältä haki?"
Tshandra: "En tiedä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä Annadan perheestä tiesin. Hän näytti niin sairaalta, etten aluksi häntä tuntenut. Vasta kun hän huusi palvelijaa ja minä kuulin hänen äänensä, huomasin, kuka hän oli."
Akshai: "Saitteko selville, missä hän nykyjään asuu?"
Tshandra: "Hän on asunut koko ajan Ghazipurissa. Nyt hän on sieltä lähtenyt eikä vielä tiedä, minne asettuu."
"Vai niin", virkkoi Akshai lähtien omille asioillensa.
Ramesh palasi asuntoonsa miettien itsekseen:
"Kohtalo leikkii minulla yhä julmaa leikkiänsä! Minun suhteeni Kamilaan ja Nalinakshan suhde Hemnaliniin kelpaisivat romaanin — vieläpä kerrassaan hurjankin romaanin — aiheeksi! Sellaisen sekamelskan voi saada aikaan ainoastaan sallimus, joka ei säiky mitään! Ihmeellisimpiä asioita sattuu todellisessa elämässä — asioita, joita ei karkaistuneinkaan romaaninkirjoittaja milloinkaan uskaltaisi esittää yleisölle omana keksintönänsä!" Kaikesta huolimatta Ramesh nyt tunsi vapautuneensa pahimmasta. Sepittäessään hänen pulmallisen elämänsä loppulukua sallimus ei varmaankaan tulisi kohtelemaan häntä liian säälimättömästi!
Dzhogendra asui yksikerroksisessa rakennuksessa lähellä hovinherran asumusta. Eräänä sunnuntaiaamuna hän parhaillaan luki sanomalehteänsä, kun eräs mies toi hänelle kirjeen. Hän hieroi silmiänsä nähdessään osoitteen käsialan. Kirjeen avattuansa hän sai tietää, että Ramesh odotti häntä eräässä Bisaipurin myymälässä haluten ilmoittaa hänelle erään tärkeän asian.
Dzhogendra hypähti seisaalleen. Hän oli eronnut Rameshista vihoissaan myrskyisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä oli jo pitkä aika, ja kun hänen lapsuudenystävänsä yht'äkkiä ilmaantui tähän erämaahan, ei hän voinut häntä ilman muuta lähettää pois. Dzhogendraa todellakin ilahdutti ajatus saada jälleen nähdä Ramesh, eikä hänen mielensä ollut aivan vapaa uteliaisuudestakaan. Eipä voinut olla haitaksi, vaikka lähti häntä tapaamaan, varsinkaan, kun Hemnalini oli kaukana.
Ottaen kirjeentuojan mukaansa Dzhogendra lähti etsimään Rameshia ja löysi hänet eräästä myymälästä, missä hän istui yksinään, kumottu petroleumiastia istuimenansa. Kauppias oli tarjonnut hänelle piippua, joka oli bramaaneja varten varattuna, mutta kun arvoisa kauppamies sitten kuuli, ettei silmälaseilla varustettu herra tupakoinut, niin hän arveli vieraan kaupunkilaiselämän merkillisten tuotteiden joukkoon kuuluvaksi eikä sen enempää yrittänyt ottaa hänestä selkoa tai virittää keskustelua hänen kerallansa. Dzhogendra astui kohta Rameshin luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet alas istuimelta. "Sinusta ei tosiaankaan saa selkoa!" huudahti hän. "Sinä arkailet niinkuin aina ennenkin. Miksi et tullut suoraan minun luokseni sen sijaan, että jäit puolimatkaan rihkamakauppiaan myymälään? Voisi melkein luulla, että nautit siirapin ja kuivatun riisin tuoksusta!"
Rameshia tämä tervehdys hämmästytti siinä määrin, että hän osasi vain hymyillä. Dzhogendra kuljetti hänet pois koko ajan lakkaamatta jutellen. "Saarnatkoot teologit mitä tahansa", sanoi hän, "minulle ovat Kaitselmuksen työt käsittämättömät. Katsohan minua! Minä olen kasvanut kaupungissa todelliseksi kaupunkilaiseksi, ja nyt minut heitetään tähän autioon erämaahan turtumaan kaikenlaisten tomppelien seassa!"
"Paikkakunta ei ole ollenkaan huono", virkkoi Ramesh silmäillen ympärillensä.
Dzhogendra: "Missä suhteessa?"
Ramesh: "Sikäli, että täällä saa elää häiriytymättä."
Dzhogendra: "Niinpä koetankin tehdä häiriytymättömyyden vieläkin ehdottomammaksi karkoittamalla luotani ainoan henkilön, jonka kanssa kävisi seurusteleminen."
Ramesh: "Mitäpä siitä, kun vain mieli on rauhallinen —"
Dzhogendra: "Älä huoli puhua siitä! Aluksi minua kerrassaan tukahdutti mielenrauhan ylenpalttisuus. Ei kestänyt kauan, kun jo ryhdyin harjoittamaan entistä mieliurheiluani: toimimaan rauhanhäiritsijänä. Nykyjään olen mitä kiivaimmassa riidassa koulukomitean sihteerin kanssa, ja kun olen antanut hovinherralle näytteen mielenlaadustani, ei hän hevin käy toista kertaa minua ahdistamaan. Hän tahtoi käyttää minua torventoitottajana englantilaisissa lehdissä, mutta minä tein hänelle ihan selväksi, että olen oma herrani. Minua eivät kiinnitä tänne hyveeni. Täkäläinen rauhantuomari pitää minua melkoisessa arvossa, joten hovinherra ei uskalla ajaa minua pois. Jonakin kauniina päivänä saan lukea, että tuomari on siirretty johonkin toiseen piirikuntaan. Silloin tiedän, että aurinkoni on laskenut ja että johtaja-aikani Bisaipurissa on ohi. Nyt minulla on yksi ainoa olento, jonka kanssa voin jutella: koirani Peikko. Ne katseet, joita muut minuun luovat, eivät juuri ennusta hyvää!"
He saapuivat Dzhogendran asuntoon, missä Ramesh heti sijoittui istumaan.
"Älä vielä istu", sanoi Dzhogendra. "Minä muistan varsin hyvin, ettet mielelläsi jää vaille aamukylpyä. Mene saamaan suihkua. Minä sill'aikaa asetan kattilan tulelle ja hankin sinun saapumistasi tekosyynä käyttäen itselleni tilaisuuden juoda toisen annoksen aamuteetä."
Koko päivä kului syöden, jutellen ja lepäillen, eikä Dzhogendra antanut Rameshille ollenkaan tilaisuutta mainita sitä tärkeätä asiaa, jonka vuoksi hän oli tullut Bisaipuriin.
Illallisen jälkeen he vetivät tuolinsa lähemmäksi lamppua, ja siinä, sakaalien ulkona ulvoessa ja pimeän värähdellessä sirkkojen siritystä, Ramesh vihdoin pääsi esittämään asiaansa.
"Kuulehan, Dzhogen", aloitti hän, "sinä olet varmaan jo arvannut, miksi olen tänne tullut. Sinä kysyit minulta kerran jotakin minun voimatta mitään vastata. Nyt ei minua enää mikään estä siihen vastaamasta."
Ramesh painui jälleen äänettömäksi. Hetkisen kuluttua hän sitten alkoi hiljalleen kertoa Kamilan ja itsensä välisen suhteen historiaa alusta loppuun asti. Toisinaan hänen kertomuksensa keskeytyi ja ääni värähteli, ja muutamissa kohdissa syntyi pitempikin vaitiolo. Dzhogendra kuunteli koko ajan ääneti.
Rameshin päästyä loppuun Dzhogendra huokasi.
"Jos olisit tuon minulle silloin kertonut, en olisi voinut sitä uskoa."
"Se on tänään yhtä uskomatonta kuin silloinkin. Toivon sinun lähtevän kerallani siihen kylään, jossa häämme vietettiin; sieltä menemme Kamilan enon luo."
"Minä en lähde minnekään. Uskon joka sanan liikkumatta mihinkään paikaltani. Minä olen aina ehdottomasti sinuun luottanut, ja sinun tulee antaa minulle anteeksi se ainoa kerta, jolloin poikkesin elinkautisesta tavastani."
Dzhogendra nousi, ja vanhat ystävykset syleilivät toisiansa.
Tyynnyttyään Ramesh jatkoi: "Sallimus kietoi minut sellaiseen valheen verkkoon, ettei minulla ollut muuta keinoa kuin vetää kaikki sen silmukkoihin. Nyt, kun olen siitä vapautunut eikä enää ole mitään salattavaa, voin jälleen vapaasti hengitellä. En vielä tiedä enkä luultavasti saa koskaan tietää, mikä on johtanut Kamilan itsemurhaan, mutta varmaa on, että siinä oli ainoa ratkaisu hänelle. Me molemmat olimme kietoutuneet sellaisiin vaikeuksiin, että kerrassaan kauhistun ajatellessani, miten meidän lopulta olisi käynyt, ellei hän olisi uskaltanut asiaa siten ratkaista. Hän oli temmattu äkkiä ja odottamatta kuoleman kidasta ja yhtä äkkiä ja odottamatta hän jälleen sinne hävisi!"
"Ei tarvitse olla niinkään varmaa, että Kamila on tehnyt itsemurhan. Mutta joka tapauksessa sinä olet vapaa. Nyt on kysymyksessä vain Nalinaksha." Dzhogendra ryhtyi puhumaan hänestä. "Minä en ymmärrä sellaisia henkilöitä", sanoi hän, "ja sitä, mitä en ymmärrä, en myöskään rakasta. Useiden ihmisten laita on kuitenkin ihan toisin: se, mitä he eivät ymmärrä, kiehtoo heitä enimmin. Senvuoksi pelkään, kuinka Hemin käy. Asia alkoi tuntua arveluttavalta, kun hän luopui teestä eikä enää tahtonut syödä lihaa enempää kuin kalaakaan. Hänen silmistänsä katosi entinen kirkkaus, ja hän hymyili silloinkin, kun joku sanoi jotakin loukkaavaa. Mutta jos käyt minua auttamaan, niin piankin hänet pelastamme, siitä voit olla varma. Vyötä siis kupeesi ja käykäämme yhteisin voimin taistelemaan askeettia vastaan!"
Ramesh nauroi.
"Minulla ei tosin ole taistelijan mainetta, mutta siitä huolimatta olen valmis."
Dzhogendra: "Joululomaan saakka meidän lienee odotettava."
Ramesh: "Mutta siihenkin on vielä aikaa. Eikö olisi parasta, että minä ryhtyisin kohta asiaan?"
Dzhogendra: "Ei, ei, se ei käy päinsä. Minä aiheutin kihlauksenne purkautumisen, ja minun on toimitettava se jälleen ennallensa. Minä en voi sallia sinun lähtevän liikkumaan etujoukkona, joten minun olisi luovuttava ylen mieluisasta tehtävältä."
Ramesh: "Niinpä minä sill'aikaa — —"
Dzhogendra: "Et missään tapauksessa! Sinä jäät vieraakseni ainakin viikon ajaksi. Minä olen löylyttänyt täällä kaikki ne henkilöt, joiden kanssa sopi riidellä, ja nyt minä tarvitsen ystävän seuraa voidakseni kerrankin vaihtaa äänilajia. Minulla ei ole ollut muuta iltahuvia kuin kuunnella sakaalien ulvontoa, ja niin on nyt laitani, että äänesi kaikuu korvissani suloisimpana musiikkina!"