NELJÄSKOLMATTA LUKU
Varhain iltapäivällä alus iskeytyi hiekkasärkkään. Sitä yritettiin irroittaa, mutta turhaan: se oli vielä illallakin karilla. Korkeasta tulvavetten uurtelemasta rantatörmästä painui tasaisesti kohti vesirajaa leveä hietikko, joka oli täynnä vesilintujen jalanjälkiä.
Kylän tytöt, jotka olivat suurin parvin saapuneet virran rantaan täyttämään ruukkunsa vielä kerran ennen pimeän tuloa, loivat alukseen uteliaita silmäyksiä, toiset arastellen harsojensa lomitse, rohkeammat sellaisesta varovaisuudesta välittämättä.
Rantatörmällä hyppi ja kirkui joukko poikaviikareita pilkaten voimatonta Leviathania, joka tavallisesti höyrysi heidän ohitsensa kopeasti, nokka pystyssä.
Aurinko painui hieta-aavikon taakse. Ramesh nojasi laivanpartaaseen katsellen virran yli lännen taivasta, jota laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat, kun Kamila astui keittiökulmauksestansa, pysähtyi hytin ovelle ja yskähti herättääkseen Rameshin huomiota. Kun Ramesh ei kääntänyt päätänsä, hän otti avainkimppunsa ja kolisteli sillä ovea. Hänen täytyi kolistella kovasti, ennenkuin Ramesh kääntyi, näki hänet ja asteli hänen luoksensa toiselle puolelle laivankantta.
"Tuollako tavalla sinä minua kutsut?" kysyi Ramesh.
"Ei johtunut mieleeni mitään muuta keinoa."
"Miksi sitten luulet vanhempieni antaneen minulle nimen, ellei sitä varten, että sitä käytettäisiin? Miksi et huuda 'Ramesh'! jos minulta jotakin tahdot?"
Jälleen huonoa pilaa! Eihän hindulainen vaimo milloinkaan puhuttele miestään nimeltä! Kamilan kasvojen puna kilpaili iltaruskon kanssa. "Minä en tiedä, mitä tarkoitat!" huudahti hän kääntäen päänsä toisaanne. "Illallinen on muuten valmiina; on parasta, että syöt sen heti, kun et ole saanut mitään kunnollista aamiaiseksi."
Raikas tuulenhenki oli kiihtänyt Rameshin ruokahalua, mutta hän ei maininnut asiasta mitään Kamilalle, koska pelkäsi hänen arvioivan rajoitetut varansa liian suuriksi. Kamilan omasta aloitteestaan ilmoittaessa illallisen olevan valmiina Rameshin ilo ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen tunne. Se ajatus, että pääsisi tyydyttämään ruumiillista nälkäänsä, tosin aiheutti välitöntä ennakkomielihyvää, mutta lisäksi tuli se ilahduttava tietoisuus, että joku oli häntä ajatellut ja että ystävällinen olento oli puuhaillut; hänen hyväksensä. Viimeksimainitun tekijän olemassaoloa hän ei voinut itseltänsä salata, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa se epämieluisa totuus, että tämä hänen hyvinvoinnistansa huolehtiminen, miten suuressa arvossa hän sitä pitikin, perustui harhaluuloon. Niinpä hän astuikin hyttiin huoaten ja alakuloisen näköisenä.
Hänen ilmeensä ei jäänyt Kamilalta havaitsematta. "Sinunpa ei näytäkään tekevän mieli illallista", sanoi hän ihmeissään. "Minä ajattelin, että olet nälissäsi. Olen pahoillani, jos ajoin sinut sisään vastoin tahtoasi."
Ramesh paneutui heti hilpeäksi. "Et sinä minua sisään ajanut, sen teki oma ruokahaluni. Jos vieläkin helistät avaimiasi niin äänekkäästi herättääksesi huomiotani, niin saat piankin nähdä ahmatin hyökkäävän aterialle."
"Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten ympärillensä silmäillen, "enhän näe tässä mitään syötävää. Olen nälkäinen aivan riittämään asti, mutta tällaista minä kumminkaan en kykene sulattamaan!" Samassa hän viittasi vuodevaatteisiin ja hytinsisustukseen. "Sellaiseen muonaan minä en ole tottunut."
Kamila helähti nauramaan. Puuskan ohimentyä hän sanoi: "Merkillistä, ettet nyt voi yhtään odottaa! Auringonlaskua katsellessasi et näyttänyt tietävän mitään nälästä enempää kuin janostakaan. Ruokahalusi luullakseni heräsi aivan äkkiä, kun sinua kutsuin. Hyvä, odotahan hetkinen, niin tuon iltaruokasi."
"Kehoitanpa sinua liikkumaan ketterästi; saat syyttää itseäsi, jos sänkyvaatteet ovat sill'aikaa hävinneet."
Leikkipuhe ei näyttänyt toistumisesta ollenkaan kärsivän: Kamila joutui jälleen ankaran naurunpuuskan valtoihin. Hänen hopeinen äänensä kaikui vielä hytissä, kun hän oli lähtenyt illallista hakemaan. Hänen käännyttyään menemään Rameshin teeskennelty hilpeys hävisi heti, ja äskeinen synkeys astui sen sijaan.
Kamila tuli pian takaisin, mukanansa sal-lehdillä peitetty kulho. Hän laski sen vuoteeseen ja pyyhki lattian puhtaaksi hameensa helmalla.
"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh.
"Se ei haittaa, minähän joka tapauksessa kohta vaihdan vaatteet." Samassa hän otti pois lehdet ja tarjosi Rameshille maukkaita ohukaisia ja vihanneksia.
"Mitä ihmettä!" huudahti Ramesh. "Mistä saitkaan ohukaisia?"
Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!" kehoitti hän salaperäisen näköisenä.
Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin, Tuhannen ja yhden yön ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta, ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.
"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa kuin tiedonjanonsa.
Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.
"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa. Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."
Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin.
"Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.
"Ei yhtään, maammoseni."
Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan minua taikinan valmistuksessa."
"Entä se hapan kerma, maammoseni?"
"Kuulehan, Umesh, odota siksi, kunnes isäntäsi tulee illalliselle, ja sano hänelle sitten, että tarvitset rahoja ostoksiin."
Rameshin parhaillaan aterioidessa ilmaantui Umesh, jäi seisomaan ja kynsi huolestuneena korvallistansa.
Rameshin katsahtaessa häneen hän sopersi: "Tulin kysymään sitä rahaa ostoksia varten, maammoseni."
Rameshille selvisi äkkiä, että henkilö, joka ei halua maksaa, ei saa mitään syödäksensä, ellei hänellä ole hallussaan Aladdinin taikalamppua.
"Sinullahan ei tietenkään ole rahaa, Kamila!"
Kamila tunnusti vaieten puutteensa, ja illallisen jälkeen Ramesh antoi hänelle pienen lippaan huomauttaen: "Sinun olisi parasta toistaiseksi säilyttää rahojasi ja arvoesineitäsi tässä."
Oivaltaen varsin hyvin, että olosuhteiden pakko nyt sälytti Kamilan harteille talouden koko taakan, hän palasi laivankaiteen ääreen katselemaan, kuinka lännen taivaan viimeinenkin valo häipyi olemattomiin.
Umesh valmisti itselleen vanukkaan riisijauhoista, happamasta kermasta ja banaaneista Kamilan istuessa vieressä kysellen hänen elämänsä kohtaloita.
Äitipuolen vallitsemassa kodissa poika oli ollut vihapito, oli paennut ja matkusti nyt Benaresiin, missä asui eräs hänen äitinsä sukulainen.
"Jos sallitte minun jäädä luoksenne, maammoseni, niin ei tee mieleni lähteä minnekään muualle", sanoi hän lopuksi.
Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä "maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.
"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän mukaamme."