YHDESKOLMATTA LUKU
Ramesh ajoi samana iltana kello yhdeksän aikaan Kamila mukanansa Sealdahin asemalle. Hänen käskystään ajomies suuntasi matkan kiertoteitse Kalitolan katuja pitkin, ja Ramesh kurkisteli uteliaasti, kun vaunut vierivät erään talon ohi. Sen tutussa ulkomuodossa ei voinut havaita minkäänlaista muutosta.
Hän huokasi niin syvään, että Kamila säpsähti hereille horroksestansa ja kysyi, mikä häntä vaivasi. "Ei mikään", vastasi Ramesh ja painui jälleen nojaavaan asentoonsa pysyen siinä matkan perille saakka. Toisessa nurkassa istuva Kamila vaipui kohta jälleen uneen. Ramesh ei voinut vastustaa hänen pelkkään olemassaoloonsa kohdistuvaa hetkellistä vihankaunan virikettä.
He saapuivat asemalle hyvissä ajoin ja olivat pian sijoittuneet siihen toisen luokan osastoon, jonka Ramesh oli matkaa varten tilannut. Ramesh järjesti kuntoon Kamilan vuoteen toiselle alasijalle, pienensi lampun liekkiä, sulki uutimen ja sanoi: "Sinun makuullemenoaikasi on jo ohi; on parasta, ettet enää viivyttele."
"Enkö saa istua ja katsella, kunnes juna lähtee? Minä menen sitten kohta nukkumaan." Ramesh suostui, ja Kamila veti hunnun kasvoillensa ja asettui ikkunan pieleen katselemaan ihmisvilinää Rameshin istuessa taempana hajamielisesti silmäillen ulos. Juna oli juuri alkanut liikkua, kun hänen katseensa sattui erääseen myöhästyneeseen matkustajaan, joka hyppäsi vaunun tasanteelle ja jonka piirteet tuntuivat hänestä tutuilta.
Samassa Kamila alkoi ääneen nauraa. Ramesh kumartui katsomaan ja näki myöhään saapuneen henkilön rimpuilevan erään asema virkailijan käsissä, joka yritti häntä estää pääsemästä mukaan. Miehen onnistui kuitenkin jäädä junaan; virkailijan käteen jäi vain hänen kaulahuivinsa. Kun myöhästynyt kumartui ikkunasta sitä ottamaan, Ramesh tunsi hänet — Akshaiksi.
Kamila ei voinut pitkään aikaan lakata nauramasta näkemällensä kahakalle.
"Kello on puoli yksitoista ja juna liikkeessä; sinun on parasta mennä nyt nukkumaan", virkkoi Ramesh.
Tyttö meni kuuliaisena vuoteeseensa, mutta ennen uneenvaipumista häntä yhä vielä tavan takaa kovin nauratti.
Ramesh sitävastoin ei voinut käsittää asiaa leikin kannalta. Hän tiesi, ettei Akshai ollut sisämaasta kotoisin; hänen sukunsa oli asunut Kalkuttassa useiden miespolvien ajan. Miksi olikaan hänellä niinmuodoin ollut sellainen epätoivoinen hätä päästä juuri tähän junaan? Ainoa mahdollinen selitys oli se, että hän, Ramesh, ja Kamila olivat alinomaisen silmälläpidon alaisina.
Se ajatus, että Akshai voisi toimittaa tiedusteluja hänen kotikylässänsä, tuntui Rameshista hirvittävältä: hänen maineensa joutuisi riitelevien puolueiden kiistakapulaksi, ja koko asia ilmenisi sanomattoman likaisena.
Hän voi hyvin kuvitella, millainen häpeänhälinä kylässä syntyisi. Kalkuttan laisessa suuressa kaupungissa voi aina löytää syvänteitä, mihin sukeltaa, maakylän matala vesi sitävastoin joutuu pienimmästäkin sysäyksestä ankaraan liikkeeseen. Mitä enemmän Ramesh asiaa ajatteli, sitä enemmän tämä mahdollisuus häntä kauhistutti.
Junan pysähtyessä Barrakpurissa Ramesh kurkisti ulos, mutta ei nähnyt Akshain astuvan pois junasta. Naihatiin jäi paljon matkustajia, mutta Akshai ei ollut niiden joukossa. Bogulassa Ramesh taasen kurkisti ikkunasta, mutta jälleen suotta. Oli ylen epätodennäköistä, että Akshai astuisi junasta millään muulla asemalla.
Vaikka Ramesh oli väsynyt, pääsi hän vasta myöhään uneen. Varhain aamulla juna saapui Goalundoon, niiden matkustajien pääteasemalle, jotka pyrkivät Itä-Bengaliin, ja Ramesh näki Akshain kiiruhtavan kohti jokialuksia, pää ja kasvot huivin peitossa, matkalaukku kädessään. Aluksen, joka kulki Rameshin kylän ohi, oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, mutta laiturissa lepäsi toinenkin, täydessä höyryssä ja kärsimättömästi viheltäen. "Mihin tämä lähtee?" kysyi Ramesh.
"Länteen", kuului vastaus.
"Kuinka kauas?"
"Benaresiin, jos virrassa vettä riittää."
Ramesh sijoitti Kamilan heti erääseen hyttiin ja kiiruhti jälleen maihin hankkiakseen muonavaroja matkaa varten. Akshai oli sillävälin astunut ennen kaikkia muita matkustajia toisen aluksen kannelle asettuen sellaiseen kohtaan, josta saattoi nähdä koko väenpaljouden. Tämän aluksen matkustajat eivät pitäneet mitään erikoista kiirettä, koska lähtö oli vielä tuntien päässä. He kuluttivat odotusaikaa peseytyen ja uiden, keittivätpä jotkut itselleen ruokaakin rannalla.
Akshai otaksui Rameshin ja Kamilan menneen johonkin läheiseen ravintolaan aamiaiselle, mutta kun Goalundo oli hänelle outo, piti hän varmempana jäädä laivaan.
Vihdoin annettiin lähtömerkki, mutta Rameshista ei näkynyt vielä jälkeäkään. Matkustajat alkoivat virrata laivaan pitkin notkuvaa lankkua, joka oli siltana. Vihellyksen käydessä kiihkeämmäksi kiiruhtivat myöhästyneetkin laivaan, mutta Rameshia ei näkynyt nytkään uusien tulokasten enempää kuin jo laivalla olevienkaan joukossa.
Kaikki olivat laivassa, lankku oli vedetty pois ja kapteeni oli käskenyt nostaa ankkurin, kun Akshai vihdoin huudahti: "Minä tahtoisin päästä takaisin maihin!" Mutta kukaan ei hänestä välittänyt. Alus oli aivan likellä rantaa, joten hän voi hyppäämällä saavuttaa terra firman.
Rannalla ei Rameshista näkynyt jälkeäkään. Kalkuttaan menevä aamujuna oli vast'ikään lähtenyt, ja Akshai johtui päättelemään, että Ramesh oli hänet havainnut, ei ollutkaan lähtenyt kotipuoleensa, vaan oli palannut aamujunassa Kalkuttaan. Kalkuttan kokoiselta paikkakunnalta olisi ylen vaikea löytää piiloutunutta.