HERÄNNÄISYYTTÄ.
Herännäisyyttä on kyllä ollut Ristijärvelläkin, joskaan ei ehkä suuremmassa määrässä. Onhan kaikkina aikoina tavattu yksityisiä henkilöitä, jotka sydämen surulla ovat katuneet syntinsä ja saaneet tunnonrauhan.
Ei ole minulla tietoa, että Ristijärvellä olisi ollut kansan henkilöitä, joilla herännäisyystyössä olisi ollut merkittävämpi aseina. Puhutaan tosin eräästä Antti Mikkosesta, kirkonkylän Mikkolan Mikkossukua, että häntä pidettiin sikäli johtavana henkilönä, että haastettiin käräjille ja tuomittiin sakkoihin. Mikkonen näet puhui uusilla, tuntemattomilla kielillä uskonveljien kanssa. Tätä herännäisyys-suuntaa nimitettiin villiläisyydeksi.
Kun Mikkonen tuli tuomituksi, lähti hän kerjäten Pietariin pyytämään Keisarilta armoa. Paluumatkalla Helsingissä joutui "kerettiläisten" seuraan ja tämän suunnan tunnustajana palasi Ristijärvelle, viipyen tällä matkalla neljä vuotta. Myöhemmin Antti Mikkoselle annettiin kiertokoulun opettajan toimi.
Sanotaanpa kerettiläissuunnan pääjohtajan Paavo Ruotsalaisen ainakin pari kertaa käyneen Ristijärvellä. Siihen aikaan oli pappina Ristijärvellä ollut joku Pfaler. Tästä papista kerrotaan, että hän oli mainio saarnamies. Oli sopinut hyvästi Ruotsalaisen kanssa uskon suunnasta.
Kun Pfaler oli sitten Ruotsalaisen käynnin välillä mennyt naimisiin, oli Ruotsalainen Pfalerin aviosiippaa hyvin karsain silmin katsonut ja sanonutkin: "Helvetistäkö sinä tuon akan-letukan olot kaivanut?" Näyttää siltä, että Paavo Ruotsalainen, ollen itse perheetön, olisi ystävästään Pfalerista toivonut samaa.
Tämän jälkeen monet vanhoista miehistä ja naisista kantoivat "kerettipukua" merkkinä siitä, että hyväksyvät tämän herännäisyys-suunnan.
Karhulan ja Saukkovaaran Keräset yleisemmin kantoivat tätä pukua, samoin Kemppaisten suku Jokikylässä. Jokikylässä oli miehiä ja naisia, jotka pukeutuivat yhtäläiseen "kerettipukuun", mutta jo edellämainitut erinomattain. Tämä "kerettipukimeella" herännäisyyskantansa määritteleminen on tietysti kasvattanut tavallaan tekohurskautta. Todellisia heränneitä on näiden joukossa nähtävästi ollut vain muutamia.
Myöhemmin nämä körttiröijyt hävisivät pois käytännöstä. Kivikylän Helkiö Mäkäräisellä nähtiin kaikkein viimeisimpänä tällainen. Hän oli ujostelematon ja rohkea ukko. Pisteli kättä kaikille vastaantulijoille ja puhui sekaisin maallista ja hengellistä. Oli uuttera kirkossakävijä, samoin pappilassa. Hänestä oli yhtä lysti istua pappilan keittiön puolella rouvan pakinoilla, kuin kansliassa papin seurassa. Kun Helkiö tarinoiden istui, oli hänellä toinen jalka toisen varassa, jota siinä ahkerasti heippuutti. Kesällä oli Helkiöllä kirkkohousuina sinivärissä pistetyt hurstihousut.
Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot "kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.
Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan uskonelämässä, toiset taas väsyneet.
Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä, kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille. Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa. Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.
Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.
Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli, ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. — Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.