MINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN
Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa sammutuskomppanian seppeleeseen.
Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan tärisyttävällä perhetragedialla.
Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan, aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:
— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset, hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi, pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse kirkkomaan kalmistoon.
Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai
Nestori sananvuoron ja huomautti:
— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —
— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä kansanjuhlassa?
— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.
— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän. Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit, apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä köydenkiskojia kaupungissa.
— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.
— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin, sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?
— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —
— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —
— Alafakkihan se oli —
— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen, lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä viikkokausi —
— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.
— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi. Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein, tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.
— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!
— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään, tajunnut mitään.
— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.
— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli, että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai onnettomuudeksi paremminkin.
— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa matkalla vanhempieni luokse.
— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti ja menettele sen mukaan!
Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki kilpailuponnistukset.
Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita korviaan korjauttamaan.