KAHDEKSAS LUKU.
Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä, akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista, lausuen:
— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?
— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!
— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!
— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän kuninkaallinen korkeutenne…
— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen… täytyyhän minun teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se joskus katoaa.
— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.
— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän kielenne osaa olla vaiti.
— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan, jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin rohkenette lausua tunteenne ilmi!
— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan elää edes päivänkin!
— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin… vieläkin voisi niin olla… ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla niistä iloa sellaisinakin kuin ovat… Ah, täällähän tulee Charlotta! — Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä, Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen, jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.
— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla… ei hänkään säästänyt hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin… mutta hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun sormuksen!
— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.
— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!
— Naiset ei voi koskaan menettää…
— Eikö voi?… niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te, hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti, jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin me annamme omamme sijaan.
— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.
Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon, joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla, teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla: "kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti hänet katkerasti:
— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua pysymään kotonani.(3)
Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.
Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä, joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta, että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.
Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:
— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen, onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan — isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin… hän ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin nähdä tätä hänen poikaansa!
— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.
— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.
— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!
— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla… se näyttäisi ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!
— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin, kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi… Nyt on hän kylläksi itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi ja alensi itsensä!
— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.
— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten käydäkään… sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa Kustaa-kuningasta.
— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, — vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.
Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin, Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.
— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä… hän saa yhä enemmän vihamiehiä… myrsky tulee joskus pääsemään valloillensa!
— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?
— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut. Minä olen hänen äitinsä ja olen ollut Ruotsin kuningatar! Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa… Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla jätä lisäämättä, ett'en minä pyydä enkä halua, että hän ja Kustaa Aadolf tulisivat luokseni.
Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien hoviherrain ja naisten silmäyksistä.
— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi — riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!
Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä, kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.
Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.