SEITSEMÄS LUKU.
Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja. Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.
— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät herrat, siihen sanotte?
— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:
Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun silmissäni viehättävin nainen.
— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen, pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän heikot naisenne.
— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli, hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.
— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta, oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja kulmakarvojansa.
Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon minun taivaaltani!
— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!
-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta! Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.
— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni merkiksi!
Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin, ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa. — Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.
Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.
Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä kohteliaimmin.
— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen, olen teitä hyvän aikaa varronnut!
— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!
Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.
— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa… teidän hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!
— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan… te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.
— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni, kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.
— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan ikuinen ja toivotoin sekä…
— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.
Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään… rankaisematta ei kukaan ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:
— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti viimeksimainittu.
— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta, käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi… ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta suloisempaa.
— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!
— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.
Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän on ijäti nuori ja viehättävä!
— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin… voittehan käsittää kuinka autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.
— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?
— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.
— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä ansaitsevani teidän ystävyyttänne?
Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti puristi.
— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld, sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä, heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin… kreivitär keskeytti puheensa hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te, Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin. Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme, millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea itseämme.
— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!
— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan tarvitse oppia sitä käsittämäänkään… mutta jutelkaamme jostakin muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona ruhtinattarenne luona…
— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun…
— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen ihastunut… luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa virkkaa kellekään.
— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.
— Tekin?
— Ei, minä en usko…
— Herttuako?
— Ei, vaan rakkautta.
— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?
— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan kulta-ripsuilla.
— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa laisinkaan epäillyt rakkautta.
— Mutta minä en häntä lempinyt.
— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.
— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä käsittämään.
— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta… Noh siis kokonaisen kolmen kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu, ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi teidän rakkauttanne?
— Moni saattaa olla sen arvoinen… mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä on rakkaus?
— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana kreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy vesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se näkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä, aina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän tunteellisuuden mukaan.
Magdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?
— Siis on se tämä tarina, joka…
— Te pidätte sen siis tarinana?
— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä, joita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan vaimo, Saara.
—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?
— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä tapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta ei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi rakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei ole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski… vaimona sain noudattaa mielioikkujani… olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin… ja vapaudessa on onni.
—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että voisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.
— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte tulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.
— Mutta hänen vaimonansa… ajatelkaapa jos… jos silloin olisin ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.
— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos sellaista olisi teille johtunut mieleenne.
— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään… kentiesi ei yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista… heleä puna rusoitti hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.
— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!
— Sitä en tule laiminlyömään.
Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.
— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.
—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!
—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan kauniit silmänne kyynelillä.
—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.