KUUDES LUKU.
Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa, oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.
Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään, jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.
— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta… — juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.
— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina, tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä; — Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi: Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! — Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut, saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.
Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:
— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on…
— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit, pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan ihastunut kosijaan…
— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!
— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!
—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä — suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla on häntä vastaan?
— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!
— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa avioliiton tarjoomusta.
— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani, jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla naimisessa, onnellinen ollaksensa… älä kuitenkaan luule minun olevani kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan! Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!
— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin isä- äitikultamme sinua neuvovat.
Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.
Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!
— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä minulta toivotaan vaaditaan.
— Ah, jatka siten!
— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.
Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!
Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa, synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä ääneen ja peittelemättä lausuttiin.
Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli, joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi ajatuksensa.
— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.
— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut antaa olla rauhassa.
— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti! Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni…
— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!
— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.
— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo, sehän on mitä luonnollisinta!
— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!
— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!
— Minä puolestani tyydynkin!
—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.
— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.
— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä, nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!
— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!
— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun neuvon… minä rupean nyt kaartilaiseksi…
— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!
— Niin, jokseenkin sinnepäin!
— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin…
— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.
— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin olet!
Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa, ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.
Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän — minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.
Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä, oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus Stjerneld'in kosimiseen.
Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan. Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi, kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.
— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti hyväksyvän tämän liiton.
Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja suuteli Magdalenan otsaa.
Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi, kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan hänen aviopuolisoksensa.
— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme… jo avioliiton ajatuskin saattaa minut levottomaksi… sellaista en voi ajatella… en kumminkaan vielä.
— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?
— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.
— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon odottaa tämän ajan… en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin…
— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko minä silloin… josko te…
— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!
— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi milloinkaan tulla omaksenne.
— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!
— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän, säälikäätte minua!