VIIDES LUKU.
Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa itkien.
— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä paroni Stjern'eldin kanssa.
— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen, jos pitäisin sen sinulle arvottomana?
— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!
— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!
— Minun tuskani ei olekaan oikku.
— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä olet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.
— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien vuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.
— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi kaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta isänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei olekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan jälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.
— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille, rakas isäni, närkästymisen syytä…
— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani. Ennenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison huostaan.
— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!
— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!
— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen surupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se asema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi riittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani. Minä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en tuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin…
— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin, saat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä päälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut tahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella pää pystyssä ympärillesi.
Magdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa. Ei, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi hän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö tuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden lumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa hiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen sielunsa.
Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.
— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen! Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni onnettomammaksi kuin nytkään… Äitini, itkee ja isäni rukoilee!
Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui kuumia kyyneleitä.
Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä avioliittoa!
Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!
Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä; Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen, sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.
Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä kukkanen.
Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?
Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo kainous pani hänen sydämensä sykkimään.
Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan — täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!
Hymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä ahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa tuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä varrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa häneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in aviopuolisoasi.