NELJÄS LUKU.
Kuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena heittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin hän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja tuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi kohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno käytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti kaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena neitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili, hänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän sisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt tämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla Karolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan työskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä solmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa puoleensa.
Eräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa, nypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti edestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan läpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.
— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka silloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella tervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta tekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon neulalautasen tuolta!
Anokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen: ne ovat huonoja enteitä ja…
— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:
— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?
Tuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.
— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi, kuin että se menehtyy, niin menehtyköön.
— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule sen huolivan neuloista… kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon te tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen tulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!
— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään inhimilliseltä olennolta.
Sangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina osoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin pakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja tuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä viisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä vielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli liian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka alati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.
Muutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla auttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa Karolinan pian vietettäviin häihin:
— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se tapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää aikaa olekaan.
— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois joutuminen suuri riemu!
— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!… Olenpa kyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa. Niin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä kilpataistelussa.
— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.
— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin…
— Ei se tule olemaan hän!
— Noh, sitte ei neiti saa ketään!
Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.
— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta…
Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!
— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on päässyt ulos maailmaan, saa myöskin…
— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut hameeseni?
— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä sanaakaan!
— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen kuulemasta ikäviä asioita!
Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa, sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella, joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä, jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia, ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.
Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin, ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään ruusunnupun tarjosi sen hänelle.
— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen pois.
— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.
— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!
Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. — Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!
— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja rientäen ovea kohti.
— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.
— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.
Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.
— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta… ja eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen sitä!
— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole…
— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia, vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!
— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!
— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?
— En tiedä… sallikaa minun mennä… oi, sallikaa minun mennä, pyysi hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.
— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään toista?
Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen huulensa hymyilyyn.
— En, lausui hän.
Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi, joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:
— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!
Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle suloisia, viehättäviä unia.