KOLMAS LUKU.
Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa koru-ompelusta.
— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen tuohon nuoreen tyttöön.
— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman maltittomuudella.
— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.
— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä hymyillen.
Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.
— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on. Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan siivillensä!
— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!
— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti; minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.
— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin… mutta samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle tulisi käymään… oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!
— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!
— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!
— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä suvena olleen erinomaisen ihanan.
— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!
— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.
Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista, hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja tuolit.
Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.
Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!
Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä, hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet, pidellen voittajien palkintoja.
Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.
Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen jälkeen rientäessään kilpailuradalle.
Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta hopeanauhasta lausui hän:
— Minä suosin teidän väriänne neiti.
Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan ketään ritaria.
Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.
Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä" jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä ihanimmalta tarinalta.
Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin, vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä komeutta ihmettelemään.
— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen ympäristössä.
— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli. — Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"