YHDEKSÄS LUKU.
Niiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja hänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis myöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen hovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja kohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia huveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli vapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa ja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä Daschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti kasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen asunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.
Tuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu, kuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen halukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen ja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti hän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin häntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä itsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen ystävättärensäkin.
Eräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären ja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa pakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten kesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä tapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan ajatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää nuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli rakkaus.
Tässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär salaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena tunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi hymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä odottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.
— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni! lausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä, jolla hän tavallisesti puheli.
— Alan yhä enemmän menettää toivoni.
— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?
— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te niin usein vilkaisette seinäkelloon… rohkenenpa arvata… kysymys on jostakin kahden kesken kohtaamisesta.
— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, — ajatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani oli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle pukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa… mutta tästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld on todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan teidän omaatuntoanne, Madeleine!
— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.
— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja minä olin epätoivossa…
— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!
— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?…
— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.
— Eipä puutu teiltä terävää silmää!
— Sitte minä jatkan… te odotatte ompelijatartanne, ja minä jään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän keskusteluanne.
— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette itsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää värin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja… mutta enpä voi käsittää, missä hän viipyy!
— Entä jos hänkin jää tulematta… jos hänelläkin on niin ylen paljo työtä…
— Siitä ei ole pelkoa… koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä. Olipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle, voin häntä käyttää.
Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö, kantaen kääryä käsivarrellansa.
— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette niin hyvin, että tulette täsmällensä!
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; — minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa…
— Noh, jospa saittekin varrota… entä sitte? Jos ai'otte saada työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!
Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.
Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne muassanne jonkun tarttuvan taudin.
— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.
Miksi ette sanonut sitä heti… luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan teistä hauskaa!… Mutta katsokaapa tätä hihaa!… onhan se liian avara… vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle… kas niin!… pyörtäkää sivuompelusta hiukan enemmän… ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja Magdalena lausui säälien:
— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.
— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!
— Mutta pelkäsittehän te itse…
— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin… Ah, Madeleine, maailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä vereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!… Jalkaisinko ai'otte jo mennä… vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun täytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani, niin saatan teidät Fredrikshoviin.
Magdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti alkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa ruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren hovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen vaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan luottaa teihin?
Tämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä ruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän kait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.
— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan, voisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille sellainen uskottaisiin.
— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
Ruhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden hänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu, ettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.
— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te näytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte uskoa jollekin salaisuuksianne!… Nyt tahdon teitä koetella… saamme nähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien kello neljään tulee tapahtumaan!
Ruhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja vakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!… Enpä tule uskomaankaan teille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia Albertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen ystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset vuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi on teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista sekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. — Tämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni leskikuningattaren luokse.
— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin makuuhuoneessansa.
— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne heltymään…
— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin…
— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo sydämenne pysyy aina samana!
Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.
Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin, oli katuloan peittämänä.
— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena, joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle, kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.
Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa, sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.
— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?
— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän jäljestämme… kantotuolissa.
Kuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi hänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut kirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet viimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan mainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin vaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa muutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka ruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan huostassa.
Huoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja kohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla juovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua päällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera erääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka ulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät heitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt lähimäiseen huoneesen.
Puoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat puoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti Lovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan maltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?
Vaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa. Liehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia hatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu tiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa virkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta, naurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo katuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään. Eräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä jalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista perintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän hoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin. Juuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut, pysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden ohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa jatkettiin.
Leskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa, oli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi, samalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän, joka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin, missä Lovisa Ulrika nyt istui.
— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka punastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä, kun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!
— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan tähden, maailman puheen tähden… koettakaa ajatella mielisuosiolla tätä lasta!…
— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella tuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en Kustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa, tekee hän hirveän vääryyden… hän riistää kruunun omalta suvultaan, laskeaksensa sen vieraan lapsen päähän… hän jättää vallanperimyksen suosikkinsa lapselle!… Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi joskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä, jalompaa sielua kuin hänen?
Kuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi kuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi leskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin pukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä vartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat Fredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.
Lovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä jos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa? Leskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei sovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen itseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?
Jos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli Kustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi kaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan silmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän hetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti hän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa erästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä vaihetteli.
— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!
— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!
Kuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen edestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken, johtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli keskeytynyt.
Suurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa, joksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten sota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti kuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle mieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta ja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.
— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!
— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!
— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme, opettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte yhdessä onnellisia sotia.
— Jos ei Nordenskiöld…(5)
— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos… niin, mitä luulette Björnram'ista? (6)
— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in vilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.
— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui kuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne. Kaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan salaisia, muille tuntemattomia tietoja… omasta puolestani en voi kieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni näytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen nosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän tämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa oleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin varoitus… Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta…(7. minä tulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit huvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla… Foi de gentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi! Mutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll, tästä asiasta arvelette?
— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa tehtaassa!
Kuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin se mies, jota tarvitsen… te olette liian viisas, antaaksenne pettää itseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te, eikä kukaan muu saada niistä selinkoa… siis saatte te valmistaida matkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)
— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.