KYMMENES LUKU.
Eläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen, latoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa toisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä Pähkinäkumpu, Mäster Nilses (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista vuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen maailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi mainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara kolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja aamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä otollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.
Eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä monilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla, joka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon mahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu Daschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär, joka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon oli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta silkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla, auringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella, istui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon hovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.
Kreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä olevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa ruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten asuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.
— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui kreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä ja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä [Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta, hyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?
— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka samoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.
— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien täyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui Daschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä leikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa, antaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja viehättävänä istui pöytään emännän sijalle.
Magdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen aamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa, jonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta nauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.
— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi teistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm, — kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin paroni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat tuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin lukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen ensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä, ett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!
Paroni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät nauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin viehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun! Joutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla…
— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi viuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän hermojanne!
— Mitä… luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, — enpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra paroni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa hunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta kädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä…
— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin, jonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät, sillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata kertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen siihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän keksimän jotakin uutta…
— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär vilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja metsäpoluilla.
— Hyvä, hyvä!
Ehdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset naiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon jäämisen parempana.
— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.
— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.
— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui Dashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua, jos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin tahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin ryhmiin?
— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen puoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää ja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt vanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.
— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin tunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine, tulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän suojelijaksemme?
Hymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat kävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.
Raivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt Daschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden latvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa vihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä vilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen kauris.
— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli tarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.
— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa vaan levollisena eteenpäin.
— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin seikkailujahan me olemmekin etsimässä.
— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.
He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä. He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki, valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti, silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.
Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten, että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan, kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.
— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota vilkasta elämää.
— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin. Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?
— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin… paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä lausuvankin… hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi, että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa kapakoista ja roistoväestä!
Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:
— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan! Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää, laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä, taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi kainalossansa.
Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle, samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:
— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!
— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille ja te olette tanssineet minulle… nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!
— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää vielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)
— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti heitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.
— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen nurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla matkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista Branikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä ja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa rinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen ikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti puiden välistä.
— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän on! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin saisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa, joka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla Pähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein kuninkaan ystäväseuroihin…
— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm — hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön ihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.
— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin kummaan hän nyt menikään?
— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan ravintolaan.
— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin, missä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän edessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni, vähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla näkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä, nopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.
Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena, kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa ommella pistostakaan minulle!
Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni, kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä, jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.
— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö kukaan auta tuota tyttöparkaa?
— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin tavoin tehnyt alun… niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei, älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen… sitä en salli. Tulkaa, rientäkäämme täältä!
— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!
— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?
Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat, erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.
— Noh, niin, eipä hän väärässä ole… kyllä se vaan totta on!
Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta, joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen, joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä, rohkaisevalla hymyilyllä lausui:
— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken eroitettiin… kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen matkaa!
Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:
— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata, hurraata Bellman'ille!
— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin kuullut hänen laulavan… mutta tänä iltana se toivo ei toteudu! ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa, nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!
Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär, totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.