KAHDESTOISTA LUKU.
Avonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön linnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen haaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.
Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa suhisten.
Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät, linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.
Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt — leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin, katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika, joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin, Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi… Ah, rakas Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)
Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot; suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)
Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat; niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.
Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset, joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta, tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.
Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.
— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?
— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi punastuen Magdalena.
— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani…
Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?… Ettekö peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?
— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet… meille oli vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta…
Ja sitäkin teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille ollut mitään hyötyä?
— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä hevoisväen upseereja…
— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"
— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka hyvin muistan silloisen juhannuspäivän… ja kukkaissalkon sekä tanssin sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!
Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan, jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.
Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.
Ainoasti kerran elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän, ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.
— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa uusi aikakausi.
Kuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä ajoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf Fredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois, loppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen, mikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan, hypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä ja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä onnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui katkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu hänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän taaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen läheisyydessänsä tapahtui:
Tuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää laatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä ankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.
— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui Kustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä pikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä tervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa lähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä sovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut niin paljon väärinkäsityksen aihetta!
— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena lohduttaen.
— Hän ei parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin levottomia ja kummallisia unia… aina olen minä niissä nähnyt hänet kuolevana… kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!
Turhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä järisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän kaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija) hänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä kohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales hautaan.
Kuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä luvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä ehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.
— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas, kun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan pelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan vastaan!… Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville mielenliikutuksille.
Ja nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä kertoessa: "nopeammin, nopeammin!" riensi hän perintöruhtinaan kanssa huimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan puutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä poikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei hän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi tekemää testamenttia. (24)
Kustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti lähetti äidillensä:
"Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta! Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut puhuakseen minun puolestani.
Teidän, hellä äitini, nöyrä ja alamainen poikanne
Kustaa."
Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne on määrännyt. (25)
Tämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen vuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti äitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen syvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina ja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen verhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi antamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat kyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin rauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.
— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun kuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti, suuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on sinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle pojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia hohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja rukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.
<tb>
Keskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen sattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka sovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä kuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä kohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli lähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla hän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja Kustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa ja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti, kuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin odotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin äksyissänsä.
Leskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit sanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia tuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä ja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne kokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.
Tämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.
Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.
— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa, pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?
Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.
— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen sisältö.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Herra Poikani!
Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa. Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa… minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat; mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan; minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.
Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.
Lovisa Ulrika."
Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä, kysyen:
— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?
— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.
— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!
Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista. Mutta herttua vastasi kiivaudella:
— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)
— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa… Niin, tepä olette kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani, väistykää!
— Minä en tarkoita… tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.
— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja että olen ilmaissut teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää… minun tahtoni ja käskyni on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.
Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle, mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.
— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!
— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot, vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan antamaansa käskyä.
— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut; mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja…
— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua, miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on, minullako vai heillä.
— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan, minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan teidän veljenne!
— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?… Niin, uskokaa minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä liikkeelläkään rohjennut häiritä.
— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä, jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan, luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; — tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä… se oli tuolta eikä häneltä! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella, mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön, jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik; ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset… tämän hänen rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin loukkaustakaan.
Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:
— Jalo, suuri kuninkaani!
- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!
Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa… ei, sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä, varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle… häntä pitäisi rangaista! Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin… mutta Ramel oli kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi, ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä… siinä kaikki. Hänen tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.
Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi kuninkaan rinnoille.