KOLMASTOISTA LUKU.
— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun 31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.
— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.
— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja sydämestään sinua lempivät!
— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?
— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.
— Minä olen liian sairas…
— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut synkkämieliseksi… niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä olisi voinut kestää.
Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:
— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä… minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta…
— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa, annoimme hänelle monta murheen aihetta… voi, ett'en minäkään… mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli sydäntäkin!
— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa… hänen avioliittonsa oli onnellinen!
— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!
Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja iloisiksi hänen lausuessansa:
— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani! Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta ja silloin kuin välttämättömästi täydyn nähdä… silloin olla anteeksiantavainen.
— Sinä olet hyvänkurinen lapsi… ja tukehduttavalla kunnioituksellasi, — hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!
Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:
— Fredrik liioittelee!… Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän pitävänne minusta!
— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi. Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on näin synkkää ihmisen ympärillä.
— Päivä tekee pahaa silmilleni…
— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan paljo hauskempaa… ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä keveämmäksi…
— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe…
— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan tunteistani!… Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia terveisiä Sofia Magdalenalta…
— Noh?
— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä. Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle. — Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä, kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla; suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä, mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet verhoilla peitetyt. (27)
— Noh, entä lapsi?
— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan nähden… noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen syntymisestänsä on korkeimmallansa.
— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi: — minä kirjoitan hänelle ja Sofialle… ei, älä kehoita minua käymään heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille! Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois kaikkea iloa…
— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.
— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.
— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus, samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.
— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä nyt niin vilkkaasti kerrot.
— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin, vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä, jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.
— Ja tämä keino?
— Kustaa-kuninkaan täytyy käskeä sinua! Kuningastasi täytyy sinun totella, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista…
Ruhtinatar hymyili:
— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!
— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän keskuuteemme…
— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa teidän juhliinne.
Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä, kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa. Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen hilpeää vilkkauttansa.
— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.
Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.
Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa, missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja ihailluksi?
Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa, joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta ja loistoa.
Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille; kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä, kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa. Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja aikeistansa.