KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm hermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä olivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa Adolf Reuterholm.
Kello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia kestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen. Suurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi tehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella järjellisyydellä ja äänen selvyydellä.
Silfverhjelm: Joko nukutte, herttua?
Herttua: Jo.
Silfverhjelm: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen sellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?
Herttua: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi hänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä asiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois ritarihuoneesta, on sitä parempi.
Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä suurinta hyötyä yhteiskunnalle?
Herttua: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?
Silfverhjelm: Kansalaisena.
Herttua: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on aavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla puhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan. Mikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua toisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka asettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.
Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?
Herttua: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.
Silfverhjelm: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja?
Herttua: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes valtakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista. Ne tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi ennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja se olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu antaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo ovat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat koettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat auttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon suuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä minun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan, jotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä, jotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi katkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta sen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. — Nuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla ja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte, kun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa tuleva.
Silfverhjelm: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?
Herttua: Hyvä henki.
Silfverhjelm: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?
Herttua: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä vaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos te ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää, kuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa valvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään häiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua itsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.
Hetken vaijettuaan jatkoi hän:
"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa ryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää minun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi, tulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan toimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan kirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän."
Silfverhjelm: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle muistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?
Herttua: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa vastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä kuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista osaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois ja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän kirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan kuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.
Tämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti pöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte Silverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui vihdoin:
— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada herättyäni tietää sen sisällön.
Silfverhjem: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi varoitusta ystävillenne annettavana?
Herttua: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa itseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka ovat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.
De Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää asiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa pieniä lapsiansa.
Bonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista puuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä hän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee välttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista ainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle uskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään tästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei saa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat toisiinsa läheisessä yhteydessä.
Silfverhjelm: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia hyödyllisiä neuvoja?
Herttua: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja sentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.
Silfverhjelm: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä hyödyttämään isänmaatansa?
Herttua: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa sangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen kohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni saa mitään tietää.
Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:
— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän. — Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut; mutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän. Minä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle ne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä minulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä näistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti nousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan, mutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta siitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa nähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden vuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin, mitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen tärkeätä.
Nyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut. Kentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt herättämään!
Herttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello kymmenen iltasella.
Tämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen, herttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka täsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja vahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:
Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.
Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.
— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa… hän on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa… hänen menettelynsä on pakon määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino, joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen sekä…
— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, — keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä, minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni…
— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!
— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt, katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin…
— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui herttua todellisella säikähdyksellä.
— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään, — vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne…
— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa, mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto, tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja sydämeni vaativat.
— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet kirjastohuoneessa… ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän korkeutenne osaksi…
— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf… ne ovat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä olen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana tuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni… toimettomana aloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä, ja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä uhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta vähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen alamaisensa.
Herttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan maltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä jotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään, jupisten hiljaa jotakin "epäröimisestä" ja "kummallisesta luonteen omaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt, millä kannalla hän herttuan kanssa oli."
— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin oltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin teki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä rehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi, taikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja tyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä luulet minun pitäväni tehdä?
— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten ystävien onkin rupeaminen toimimaan.
— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan viedä sinua liian pitkälle… niin, ystävyytesi… en tiedä, miten sinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut minulle tuhansittain todistuksia.
Suosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella ystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne edestä, — vastasi hän.
— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn, jonka olen sinun varaltasi kirjoittanut… Sköldebrand on sepittänyt siihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee… oikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.
"Ystävyys on lemmen sisko,
Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.
Lempi elon teillä on
Meille loisto auringon.
Ystävyys kuin kuuhut paistaa
Vielä onnen raunioista."
lauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen suosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he toisiaan hellästi poskelle.