KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko. Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales laivasillalle, satamaa kohti.
Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta, ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.
— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin varomattomana.
— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, — lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.
— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas, — ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.
Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset, eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti, rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.
— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?
— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:
— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt… tämän sanottuansa oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta, jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä: sodasta Venäjää vastaan.
Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.
Korkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja kuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun hyvästijätön silmäyksen rantaan.
Kuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina ja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat tuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta rupeaisi kuulumaan.
Eräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar
Sofia Albertinan luona.
Aamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina, vaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista ja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin innokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen edellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi hän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta puulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita, ruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat levitetyt maalausten yli, lausui hän:
— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en todellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä kuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen, lisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin Dagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia linjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette meidän laivastomme taistelleen ja voittaneen…
— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin, — ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus; — mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei hän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa vihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän hattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin käsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa sillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut… — ruhtinatar keskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta tästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme pyörälle… meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla pukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.
Tällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti puhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta riemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta Haminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin saapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.
Magdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian tämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella ahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä, kuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa — mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin hän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla väreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan lyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään häntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei ihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta hänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin, lisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei hänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen tarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa Sofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön, jossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun ajan.
Eräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa, joku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat silmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat purppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen hohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.
Tässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa olevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui. Riemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi maahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän riensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.
— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili
Kustaa Mauritz Armfelt'ia.
— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman silmänräpäyksen autuaallisuuden.
— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!
— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.
— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto… sotilaat eroavat virastansa… kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen kanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä kohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme…
— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa on kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka on vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa toteuttaa valansa… Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa; Englanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin Kustaa-kuninkaan…
— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää näyttäytyä kansallensa…
— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu hänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja vastoinkäymisissä.
— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.
— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman pelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon eturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on teeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, — hän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.
— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!
— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi… mikä autuaallisuus sinun omaamisesi on!… Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset voivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.
— Niin on minunkin laitani… vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan riemua.
— Magdalenani!
— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi… vaarallisessa läheisyydessäsi.
— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta… kuultele sydämeni tykytystä!…
— Ajeltuina kuin rajutuulessa…
— Poskesi ovat hieman vaalenneet…
— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!
— Valkoinen ruusuni!… Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin ruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä minua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan matkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.
— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta… rahtunen taivasta maailman murheissa!