KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa, ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.
Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin, hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa, riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.
— Kuinka oletkin viipynyt… aloin jo luulla ett'et tulisikaan.
— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni sinua.
— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä…
— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa, eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on palannut…
— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?
— Kaikki hyvin… koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä vastaan… — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.
— En, lemmikkini?
— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen… kuningas väittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.
— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena hymyillen.
— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut kuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa vaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan, mutta…
— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli vapiseva värähdys.
— Josko se on tulossa… sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on tänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta, että kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu seitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja että me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.
— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen kaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli milt'ei puolustamatta ja…
— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä, ja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen… nähdessäni sinut, Magdalena…
— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle, — vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä täydellisesti tarkoitustasi.
— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?
— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.
— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja, niin en voi… voi… niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka poppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua huonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja, niin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja lampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja tataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että ymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden onkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet mitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata väkivaltaa väkivallalla.
— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän rajalla, niin?…
— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että… mutta puhukaamme jostakin muusta, Magdalena.
— Mielelläni… valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen virvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota Göstani…
— Niin, Magdalena… meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.
— Lähdet… huomena.
— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti Hastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan kolmea pienempää osastoa.
— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut mitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.
— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi… niin, moniaita rauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon viedä muassani…
— Oi, jospa saisin sua seurata.
— Sinun ajatuksesi mua seuraavat… suloinen tieto!
— Aina ja ijäti!… mutta kun tiedän sinun olevasi sodan hirmuisuuksissa… nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.
— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.
— Vaikea lupaus…
— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!
— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan… katkera on punastuminen ja vaikea salata…
— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa! minua vähemmin kuin ennen…
— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni huumatuksi sekä…
— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin, älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?
— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni… näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.
— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin kuin sinua.
— Sinä olet lempinyt monta… minä haluaisin olla ainoa…
— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä…
— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.
— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on minun ylpeyteni.
— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin herännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.
— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin varjoiksi.
— Ja nyt sinä tulet minut jättämään… onnellisuuteni oli liian suuri, ollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja vaaroihin… kentiesi et milloinkaan palaja…
— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!
— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.
— Valkoiset kuin lumi…
— Kuolema… masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!
— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!
— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni näkymätöin suojus ympärilläsi.
— Niin se on, armahani!… Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää sinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!
— Ei, ei, vielä et saa mennä!
— Lausu vielä kerran minua lempiväsi…
— Niin, sydämeni pohjasta!
— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa simasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti… vielä näemme toisemme, vielä saan levätä sylissäsi!