KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla, astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa paroni Reuterholm'in kanssa.
— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa neuvotella.
— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani… hän on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia, — vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.
— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.
— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka, joka kerran tulee tapahtumaan.
— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua nauraen.
— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan kirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin jonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat oikeat.
— Noh, niin voisihan se olla mahdollista. Siis, istuhan tähän kirjoittamaan!
Paroni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän ääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen tuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia kertoja edestakasin laattialla.
— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta sattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta minä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään… sepä tapahtuikin vielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa Aadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan kuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti olin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun isänmaamme menestykseksi.
— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän kuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti Reuterholm.
— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi… niin, kuten sanottu; noh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä puolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua erittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa oli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö, jossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita muita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle valtionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin myöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana, jonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta, joka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään niin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut syliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli Kuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli olevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan minun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi sellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin. — Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi suonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin tuntevani itseni aivan levottomaksi.
— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli annettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi Reuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen sen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen säihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti vallankumousta.
— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua kiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla, käänsi suosikilleen selkänsä.
Tämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa työhuoneesensa.
— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina kohteli mainittua taiteilijaa.
— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa, teidän majesteettinne.
— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista… ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.
— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.
— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta…
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren haluavan päästä hänen puheellensa.
— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.
— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään: mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.
— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin tehneenne turhaan tämän kysymyksen.
— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?
— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en täyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi kuninkaan tähysteleviin silmiin.
— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon olla kokonansa korvana.
— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti pitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.
— Entä muuta?
— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.
— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,
Liljensparre-hyväni.
— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii erästä naimisissa olevaa naista.
— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista… Entä jos tuo aviomies rupeaisi väijyksiin!… Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla heikkoluontoisella tuntemattomalla on?
— Hän on hovissa?
— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole teiltä salassa?
— Se on kreivitär Vrede.
Kuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän kreivittären nimeä.
— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme suhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin kuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta lausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin taitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet sekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.
— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan huulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen valtiollisten vehkeilemisiensä apuna.
— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän majesteettinnekin.
— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo kertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän ne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva tekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas puolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.
— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä muutakin.
— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.
— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä isäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston joukossa.
— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, — mitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?
— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se olisi esim. venäläinen maakunta.
— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja, — ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!
Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.
— Tästä "onnellisuudesta" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.
— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja, antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja keskustelu koskee välistä sotaakin… pian syttyvää ja odotettavissa olevaa sotaa…
— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?
— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia… useammat toivovat kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten arvellaan asian tulevan voitetuksi.
Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — sotajoukko lakkaisi minua tottelemasta. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan varmaan, laamanni Liljensparre!
— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen seuraukset tulisivat näkyviin…
— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski kuningas poliisimestaria poistumaan.