KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Linnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri kuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan kasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän äskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä, mitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? — Vaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.
— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti minulle milt'ei koko ajan seuraa… matkani tulos oli hyvä, ja ystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen — nyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä olivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun asiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua, samalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.
— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi kunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.
— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista… jokin liitto, jonka ainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin…
— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!
— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —
— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta, — lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle henkivartija-väessä palvelevalle katteinille.
— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman tämän maan asujanten mieliin.
Kamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini silmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi:
— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla kunnioituksella kuin minä, ja…
— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!
— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta, kasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta. Minä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi vaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim. koko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia… niin, mitäpä minä tiedän.
— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun tähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa oltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas, Huth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen kaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn, ette kait tahdo väittää?…
— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä hyvin.
— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se näkyy Armfelt'istakin… Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!… kuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli muuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu leskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä oli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi hän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät salaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.
— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?
— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni… hys, vaiti!
— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla kun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran nimessä siellä kävi?
— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?
— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?
— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!
— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan ympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin olisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin tuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat kokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset silmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui, kohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa milt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa lausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.
Vilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka muisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena huoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.
— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin sateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi minulle!
— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa, joka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.
— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?
— Ei mitään itselleni… sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen huolissani ja levotoin.
— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan kasvoille.
— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah, ah, sinä punastut!…
— Säikähdyksestähän…
— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o… olisi häpeästä!
— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi kiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista sanaa minulle?… kuinka kauheata!
— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja sellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin on niin vaikea päästä minun huuliltani.
— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?
— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä, — kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään sinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten nimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi nimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!
— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä tavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan minulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä ovat minulle antaneet.
— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he sinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin tärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja ratkaisuun, sillä he pitävät sinua kuninkaan parhaimman suosikin rakastajattarena.
— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?
— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne petolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä pukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on. Sinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua hovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.
— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen tilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi hän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä lemmin jo ennen kuin… Jumalani, oi, Jumalani!… ennen kuin Hedvig de la Gardie tuli… tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni on vanhempia oikeuksia…
— Vaiti, Magdalena, vaiti!… Oikeuksia!… Mitäpä sanotkaan?
— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon, ett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo. Palajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä… en voi temmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on Jumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.
— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni joutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah, kuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on menetetty!
— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!
— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä lisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä, sisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus ja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä ja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia… ja sinä turvatta, alttiina viettelyksille…
— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset, kuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni. Uskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi voimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima minulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin rikkoneeni.
— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut… — keskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän puhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun ajattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.
— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan houkutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä syystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.
— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä hovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin tulevat ihmiset unohtamaan…
— Sitä en voi tehdä, en voi!
— Malla, lemmikkini, salli vaan yksi kysymys: voitko todellakin tuntea itsesi onnelliseksi niissä oloissa, joihin olet joutunut? Voiko sinulla olla mielen lepoa ja rauhaa?
— Älä kysele minulta, Karolina! — pyysi Magdalena liikutettuna.
— Jumalan kiitos, ett'ei omatuntosi vielä ole kokonansa nukkunut! Sinä huomaat itse, niin te'et, kaiken tuon onnettoman hairahduksesi. Ja mihin tulee se lopulta viemään? Ennemmin tahi myöhemmin tulee hän, jolle sinä olet kaikki uhrannut, sinut hylkäämään. Joku oikku, uusi kaunotar…
— Kuinka vähän sinä häntä tunnet! Mutta minä sanon sinulle, että jalompaa sydäntä kuin hänen ei olo toista olemassa! — Magdalenan äärettömästä autuaallisuudesta loistavat kasvot kääntyivät hänen sisärensä päin. Niin kauan, kuin häntä itseänsä ahdistettiin, tunsi hän itsensä alakuloiseksi ja tuskan valtaamaksi sekä sydäntänsä syvältä vihlovan; mutta nyt oli kysymys hänestä, — ei mihinkään siihen ylevään ja jaloon, jolla Magdalena mielikuvitelmassansa oli hänet koristanut, saisi kajota, sen pitäisi olla menehtymätöintä ja ikuista kuin hänen lempensäkin; ja vakavan näköisenä lisäsi hän: — Sano, mitä tahdot, mutta älä lausu mitään pahaa hänestä!
— Sinä olet oikeassa, hänestä olemmekin jo keskenämme puhuneet liiaksikin monta sanaa! — vastasi Karolina Ehrenkrona kylmäkiskoisesti. Hetken vaijettuansa jatkoi hän: — Minä vastustelin aina sitä, että sinä niin nuorena kuin toit, jättäisit kodin suojelevan turvallisuuden. Turhaan varoitin minä äitiämme; kunhan se vaan ei koskisi häneen liian kipeästi, kun lavertelevat kielet ennemin tahi myöhemmin tulevat kertomaan hänelle niitä huhuja, joita sinusta on kulkemassa! Ah, Magdalena, äsken puhuit nauttimastasi kunnioituksesta… jospa kuulisit viuhkojen takaiset; kuiskeet, jospa näkisit ne ivalliset silmäykset, joita sinuun luodaan, niin ei "kunnioitus"-sanaa koskaan pääsisi huuliltasi.
— Kuinka oletkaan katkera!
— Siksi, että sinua niin paljo rakastan. Malla, suo minulle sananenkin lohdutukseksi!
— Asia on nyt niin, kuin se on.
— Mutta eihän se tule jäämään sellaiseksi?
— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.
— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena, itke itseäsi ja sokeuttasi!
Karolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen, jatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset, ja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi, Magdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä eräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän kiiruusti huoneesta pois.
— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä nyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi, jospa se olisin!