KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!
— Mikä oikku!
— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.
— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?
— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni… kentiesi minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.
— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa syliini.
— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo sinulle sanomista.
— Oi, Magdalenani!
— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!
— Älä lausu niin…
— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin tulevakin on hämärä, epäselvä… ainoastaan nykyinen hetki… juuri nyt… sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.
— Eikö siinä ole kylläksi?
— On, on… ei, älä toisin luulekaan!
— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?
— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään… jos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.
— Kuinka voit niin puhua?
— Göstani… mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.
— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä kuolemakaan… niinhän olet itse sanonut?
— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.
— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua… sinä minua, ja eikö tämä tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta! Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.
— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä, on minusta kaukana… lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli, jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso, sinä… oletko minulle hellä?
— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?
— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!
— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.
— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.
— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.
— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?
— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.
— Erästä toista vaan, niinhän se aina on…
— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on lempinyt melkein kuin minäkin… hartain toivoni on, että hän tulisi onnelliseksi.
— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!
— Ei, ei, noin et saa hymyillä!
— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.
— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.
— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan, Magdalenani, ihana…
— Huikenteleva perho!… Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin… ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja…
— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa…
— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja… hair… oi, mikä sokeus!
— Mitä, virka?…
— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.
— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein täytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?
— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa… niin, sinua uskon! Herrani ja haltijani… vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä sieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt vaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla tuon tytön lemmikille…
— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen paperinsa…
— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?
— Tässä käteni vakuudeksi.
— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän tulee minun kauttani!
— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi on luonut valkoisille poskillesi.
— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!