NELJÄSKYMMENES LUKU.
Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa. Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista; hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina, joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.
Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.
Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.
— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla, — Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä vallankumousta, minä vihaan sitä!… Maasta paenneille Bourboneille tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta asialle.
— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!
— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa. Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä…
— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat…
— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan… niin, kaikissa tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. — Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta, foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni tuon ranskalaisen… heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina niissä riippuvat.
Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen keskusteluja ja päätöksiä.
— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena. Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa, kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin kunnioittanut sanan vapautta ja tieto…
— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot; mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta. Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi lempeä, liiaksi myöntyisä… olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin… mutta saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta… yhden verisen pään täytyy pudota…
— Sire, suvaitkaatte…
— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!… Minä olen karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys tempaisi meitä turmion pyörteisiin… Minun päätökseni on luja kuin kallio.
Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:
— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: — Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä, — jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee? Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni; minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä suvaitse kenenkään itseäni häiritä, ei kenenkään, ja, — mennessänsä kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään, mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.
Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika, ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa, kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa…
Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.