NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka; mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä, armollinen neiti!
Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.
— Oletteko nyt todellakin onnellinen?
— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi… ja että minä kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!
Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta hymyileviltä huuliltansa.
— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä: entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista sydämistä…
Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. Nyt ja silloin, kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja; ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären, niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen, veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva käsityksensä elämästä oli saavuttanut?
— Ja sitte… jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?
— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää uudestansa ja pysähtyä niihin!
Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta, auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.
Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: — Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!
— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi…
Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän tapasi Södermanlannin herttuan.
— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.
— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen ohitsensa.
— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste, jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä. Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.
— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.
— Ei korulauseisin, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia ajatuksia.
— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!
— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua vastaan?
— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan… minä tiedän vaan, ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas… niin korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.
— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni loukatuksi!
— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.
— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä, ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena, minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä, jos te tahtoisitte… jos te voisitte vastata minun tunteisiini! — Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan käteen, jolle hän painoi suutelolta.
— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, nyt on minun vuoroni tuntea itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän, että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista loukkaavaa puhetta!
Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.
Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän rohjeta? — Hän painoi kättään kovasti rintaansa. — Hänkin, kuinka rohkeni hänkin! — nämät puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden, suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi… Ainoastansa yhdellä oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt keveitä, kullanhohtavia kutriansa.
— Hyi sentään! — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.