NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?
Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla liian paljo.
Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.
He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.
— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin… ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä kiinnittyivät taasen tyttäreensä.
— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, — vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on niin hellä ja hyvä sydän.
— Ja luuletko siis tämän tulevan puhumaan minun puolestani… ja että hän tulee säälimään minun tuskaani?
— Varmaan, varmaan?
— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta äidinrakkaus… sitä et sinä voi käsittää… et voi käsittää minun levottomuuttani ja pelkoani.
Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa, silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä halusi.
— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld, joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi on se vaan juorupuhetta… panettelemista…
— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää asiata.
— Hänestäkö? Ah, niin!… Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on… siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa. Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi… häneltä kuluu paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa kuulevani hänen askeleensa.
— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.
— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.
— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan! Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen tarjosi hän kättä Pentille:
— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.
— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas ja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli tuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut päässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin käyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt kuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin kuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on…
— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.
— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.
— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.
— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä… Kustaa-kuningas pyrkii Puolan kuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana Vasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua uskonnon kysymyksestä!… Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä kuninkaan, joka tunnustaa katholilaista…
— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin, ennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita…
— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee uutisia, ja minä… mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi enemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni Reuterholm, tulee taas pian matkustamaan.
— Kernaasti minun puolestani…
— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas kohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista mielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja yhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa, ja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että hän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime valtiopäiväin on nauttinut.
— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä ketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut ikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän oli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia puoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, — lisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä, haaveilijoita, siinä hänen miehensä!…
— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas…
— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, — etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!
— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin… Niin, minuun ei kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa, kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50), ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen järkensä!
— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla… Ja että hän sitte rupeaa… ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!
— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut…
— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!" Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!
Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja lisäsi iloisesti:
— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!
— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.
Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki (nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.