VIIDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin ja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin myöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa, kaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan Italiaan.
Kuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita ja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä kiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel, valtioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi Aksel Fersen.
Ruotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten joukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria (33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan erinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka huomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä Venäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan uhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi, oli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi ainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän toivoi itsellensä tulevan heitetyksi.
Kaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet Kustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien seikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe ulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa itseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen; totuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut tulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja jotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät iltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka nyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin ja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen etsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa, ja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä kuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin kuninkaan kotona ollessakin:
Näissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli vilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen hilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä suloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti hurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä. Sellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi se oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin yhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja ihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää ja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen onnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen otti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän teki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.
Kaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden ihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä sairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.
Perille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin makuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso, tarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois silmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä rinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston kaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina vuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain eteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli rohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti kreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa, johon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet käsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo kuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville viimeiset jäähyväisensä.
Magdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon ijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:
— Sinuakin sain vielä nähdä… niin rakas lapseni… kohta on sinun isäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa suojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen kuin se on jonka nyt menetät… Magdalena… Herra siunatkoon sinua nyt ja ainiaan.
Ensi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit, jotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja että korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen taito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus kuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä päällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen viereen.
— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia niin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa… kunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua… jospa te, rakkaat lapseni viimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä katkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja uutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä hyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda! Täynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi Herra…
Pidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat häntä puolisonsa ja lapsensa. "Synnintunnustus" kuului nyt ääneen ja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella sulkeutuivat ne ijäksi.