JOULUAAMU.
Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan
Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.
Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi, koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.
He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna. Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun loppupuolella.
Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.
Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle, jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta.
Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja tanssinut sen alla.
Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.
Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa, lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä, joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet pistivät esiin paksuista lumikintaista.
Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan, mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa, mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.
Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada peikot liikkeelle.
Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.
Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät liikkeelle.
Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä keskellä metsää.
Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.
Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.
Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren oikealla äänellä ja säveleellä.
Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan.»
Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt, ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.
* * * * *
Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.
Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.
Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.
Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa, jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.
Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä, mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.
Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.
Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään. Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.
»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on niin paljon hevosia liikkeellä.»
»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»
»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.
»Kiitos! Antaa vaan olla.»
»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi nauraen matkaansa.
Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.
»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»
»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö nähnyt keitä he olivat?»
»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa
Duvnäsin patruunan kanssa?»
Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja näytti ikäänkuin heräävän unesta.
»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»
Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän oli ollut kulkevinaan?
Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan
Katrinalle.
»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa
Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»