ITSEPÄINEN TYTTÖ.
— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.
— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene koskaan naimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.
— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.
— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen tyttö.
— Seuraavalla viikolla tulee Erkki.
— Neljäntoista päivän päästä olet ehkä lapseton, isä.
He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita, joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän huoaten talon eikä enää ikinä palannut.
Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa, että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.
— Erkki tulee vasta kuukauden päästä, sanoi ukko eräänä päivänä.
— Silloin viipyy tyttäresi vielä kolme viikkoa maan päällä.
Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin rintapielet.
Hän katsoi tyttöön ja tyttö punastui, hän tervehti ja tyttö pakeni.
Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.
Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka… ah… taiteilijasydän.
Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.
He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.
Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.
Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.
Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee viinapuotia ajatellessaan.
Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja saivat ehkä lapsiakin.
Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja, ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan hillitsemättömästä kateudesta.
Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta markkaa kappaleesta.
Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.
Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.
Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan talousrahoista.
— Maanantaina Erkki tulee, sanoi ukko.
— Vai niin, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman korkeinta oluttehtaan piippua.
Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt, pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:
— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta, vaan ei armoa.
Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:
— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale, ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?
— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen jähmettyneen tomunsa.
— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä
Jägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.
He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.
— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.
— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi
Florentiina.
— Mitä sinä siitä tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.
— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa? riemuitsi Florentiina.
— Kyllä vähäsen, kitisi Mazarino.
Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.
— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi hyljätä hänet, sanoi pappa.
Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua, joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin kiinni.
Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan ruokalaan.
Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.
— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.
— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan saa käyttää puheneuvojaan.
— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".
— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.
Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta, joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.
— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja istahdettuansa hihasilleen villashaalille.
— Oo… leen… kaa… ii .. i… i, sanoi Florentiina.
— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä toist…?
— E… e… ei, nyt on… va… va… vaan niin ky… y… lmä, muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.
Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.
Aatu otti revolverinsa housuntaskusta esille ja sanoi:
— Tahdotko nyt, lemmikkini?
— Ky… y… yl… lä, minä luu… uu… len ta… ah… tov… an… i… Ah Her… ra Jumala… aijaijai… aut…!
Ja Florentiina syöksähti pystyyn ja ryöpsähti pakoon pensaikkoon.
Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen käsivarsien väliin.
— Pa… a… appa! huokasi hän ja vaipui vanhuksen rinnoille.
— "Pa… a… appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa, poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista maanantaina?
Itsepäinen tyttö seisoi kuin puulla päähän lyötynä.
— Ilkiö! huudahti hän ja ryntäsi päin "maalaria".
— Armaiseni! vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla käyttämään.
— Eihän, onko se mahdollista, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki sentään jotakin, huokasi itsepäinen tyttö.